"Minä halusin vain ratsastaa hieman. Sitäpaitsi ei Chong vielä ollut palannut ja tahdoin tietää, miten Mrs Whitman voi."
Betty koetti parhaansa mukaan hymyillä Josephinen sotaiselle äänensävylle, muistaen kohteliaisuus-velvollisuuttaan vierastaan kohtaan. Mutta Betty ei osannut teeskennellä, joten hymystä tuli sen irvikuva.
Hän tunsi itsekin, että se epäonnistui. Ja hän tiesi, että hän oli oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua, vaikka Josephine olikin hänen vieraansa. Koettaen sitten tukahduttaa suuttumustaan, hymyili hän iloisesti Mrs Whitmanille ja lausui valittelunsa hänen sairautensa johdosta.
Sitten hän kääntyi Josephinen puoleen ja nyt hänen hymynsä oli lempeä, rauhaa tarjoava.
"Olisit sanonut minulle, minne olit menossa, Jo", sanoi hän. "Silloin en olisi ollut huolissani. Ehkäpä olisin tullut kanssasi. Sinähän olit täällä koko yön?"
Tahtomattaan katsoi hän Mrs Whitmaniin, ikäänkuin hakien vahvistusta Josephinen jotenkin ylimalkaiselle päännyökkäykselle. Josephinen posket kalpenivat vihasta, sillä hän näki Bettyn katseesta, että hän epäili hänen totuudenrakkauttaan.
"Betty, minä toivon, ettet luule minun kuljeksineen ympäri koko yön!"
"No mutta, Jo!"
Bettyn posket kävivät tulipunaisiksi. Oli selvää, että Jo oli päättänyt saada aikaan riitaa, vaikka näkyväistä syytä ei ollutkaan. Betty oli kyllä tiennyt, että Jolla oli sisua, mutta että hän äkkiä saattoi tulla hävyttömäksi ilman selvää syytä, se oli eräs puoli hänen luonteessaan, joka häneltä oli pysynyt salassa.
"Mutta Jo", sanoi hän, "mitä sinä tarkoitat?"