"Brannon on kova", sanoi Josephine, keskeyttäen äänettömyyden, joka oli seurannut Benin lähtöä.
"Häntä ei voi taivuttaa, rakkaani, sitä kai tarkoitatte", sanoi Mrs Whitman lempeästi. "Moni mies on koettanut sitä. Sellaiset miehet kuin Brannon, ovat ihmeellinen apu tässä laittomuuden maassa. Heittiötkin varovat joutumasta hänen kanssaan vastatusten. He tuntevat hänet kaikki mieheksi, jota ei mikään voi peloittaa. He tietävät, että kun hän kerran antaa sanansa, niin hän sen myös pitää ja ettei hän peräänny tuumaakaan siitä mitä pitää oikeana. Mutta hänellä on myös miellyttävä, lempeä puolensa ja hän on oikeudenmukainen ja erittäin kunniallinen."
Mrs Whitmanin ystävälliset silmät näyttivät etsivän Josephinen sielun syvimpiä sopukoita. Hän tunsi aivan kuin voimakas valo olisi kääntynyt niihin. Ja silloin hän punastui.
"Ettekö pidä Brannonista, rakkaani?"
"En", sanoi Josephine lyhyesti. "Se on, minä — minä luulen, että kunnioitan häntä, luonnollisesti. Mutta hän on ylpeä ja käskevä."
Mrs Whitmanin hymy oli selittämätön. Hän ei vastannut mitään. Hän näytti kuuntelevan jotakin ulkona tapahtuvaa, katsellessaan Josephineä.
"Joku tulee", sanoi hän kohta. "Se on varmaankin joku Triangle L:stä, joka hakee teitä, rakkaani."
Se oli Betty. Hän tuli sisään hyvin kalpeana, tukka tuulen pieksämänä ja silmät ja nopea hengitys todistivat, että hän oli sangen kiihoittunut. Kun hän näki Josephinen, joka istui oveen päin, josta hän juuri oli tullut, hätkähti hän, huokasi syvään ja pannen kätensä sydämelleen nojasi väsyneenä oven pieleen.
"Armias taivas, Jo, kylläpä säikytit minut!" huudahti hän. "Miksi ihmeessä teit sillä tavalla?"
Josephine oli noussut seisomaan. Hän oli tuntevinaan, että Bettyn huoli tällä hetkellä oli hyvin teeskenneltyä, muistaessaan hänen kylmän jäykkyytensä edellisenä iltana. Ja Josephinen suuttumus, jota hän matkallaan Lattimerin talosta oli huolellisesti tallettanut, näkyi selvästi siinä lujassa, hieman vihaisessa katseessa, jonka hän Bettyyn kohdisti.