Hän päätteli, että Brannon ei ollut huomannut sitä ja kuitenkin kiusasi häntä epäilys. Brannon oli mies, joka piti mielenliikutuksensa itsellään. Hän oli ovela, tarkkanäköinen, terävällä huomiokyvyllä varustettu ja hänen peitetty varoituksensa lähtiessään ilmaisi, että hän piti epäluulojaan hyvin perusteltuina. Tiesikö Brannon että Josephine oli käynyt Lazy L:ssä? Tarkoittiko hän tyttöä, kun hän kysyi, oliko Lattimer nähnyt "ratsastajaa, jolla oli kaksi satulaa."
Jos Brannon tiesi, että tyttö oli käynyt Lazy L:ssä, niin hänen tietonsa tekisi leikin vielä mielenkiintoisemmaksi Lattimerille. Se tekisi Lattimerin voitonriemun entistä täydellisemmäksi, sillä hänellä tulisi olemaan se tyydytys lisäksi, että hän musertaisi Brannonin siitäkin huolimatta, että tämä tiesi sen.
Lattimerillä ei ollut mitään aihetta kiirehtiä suunnitelmansa toimeenpanoa. Kuultuaan Les Artwelliltä ja Josephineltä, että Brannon ei ollut murhannut Callahania, tiesi Lattimer, että Brannon tunsi tekevänsä Josephinelle palveluksen ottaessaan murhan syyn niskoilleen. Ja varmaankaan hän ei olisi ottanut vastuuta päälleen, jos hän olisi tiennyt, että Les Artwell oli lähellä Triangle L:ää sinä iltana. Ollen tietämätön Artwellin osuudesta tapahtumain kulkuun ei Brannon ryhtyisi hyökkäämään — siinä tapauksessa, että hän tiesi Josephinen käyneen Lazy L:ssä — kunnes hän oli varma siitä, että tyttöä ei sotkettaisi asiaan.
Lattimerin laskuissa oli virheitä ja hän tiesikin osan niistä. Selvä asia oli kuitenkin se, että Brannon oli ainoastaan varoittanut häntä, sillä jos hänellä olisi ollut varmat todistukset, tai edes perustellut epäluulot, niin olisi hän ryhtynyt sen mukaisiin toimiin heti.
Seuraavana päivänä Brannonin käynnin jälkeen tuli Lattimer ratsastaen Whitmanin karjatalon aitauksen portille ja laskeutui satulasta. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen Benia, mutta tätä ei näkynyt missään. Lattimer meni sitten mökille ja astui sisään, saatuaan jykevään kolkutukseensa ystävällisen kehoituksen. Toipilaan tervetuliaishymy oli lievä. Hänen silmissään kuvastui levottomuus ja hätä.
"Käy istumaan, John", sanoi hän. Ja sitten, ennenkuin Lattimer ennätti istuutua, kysyi hän kiihkeänä, hätäisenä:
"John, oletko tuonut lääkärin Lesille?"
"Hän ei ole pahasti haavoittunut, muori", lohdutteli Lattimer. "Ei niin pahasti, että hän tarvitsisi lääkäriä. Hän on vain heikko paljosta verenvuodosta."
"Oh"! huokasi Mrs Whitman. "Miksi ei Les voi olla toisenlainen? Miksi et puhu hänelle, John?"
Lattimer punastui hänen rukoilevan äänensävynsä johdosta.