"Olen puhunut, muori Whitman. Se ei näy auttavan. Hän on itsepäinen."
Mrs Whitman risti kätensä, kohtaloonsa tyytyen.
"Olen miettinyt, mikä kahdesta pahasta minut vihdoin vie hautaan, tautiniko vaiko Les. Hän nosti kätensä ylös toivottoman näköisenä.
"En muista rikkoneeni niin raskaasti, että ansaitsisin kumpaakaan rangaistusta", sanoi hän. "Vaikka ehkäpä Jumala tietää miksi se tapahtuu. Ensimmäinen mieheni oli aivan Lesin kaltainen." Hän punastui. "Mutta sinähän tiedät sen. Sinun isäsi on kait kertonut hänestä. Isäsi tunsi hänet jo ennenkuin minä menin naimisiin hänen kanssaan."
"Les on aina ollut itsepäinen" jatkoi hän. "Hän ei välittänyt mistään ja hän tuli vain pahemmaksi isänsä kuoltua ja sitten kun minä menin naimisiin Mr Whitmanin kanssa. Hän näkyi alusta pitäen vihanneen Benia. Luulin aina tehneeni suuren erehdyksen mennessäni toistamiseen naimisiin. Mutta Ben ei koskaan asettunut Lesiä vastaan. Hän antoi Lesin tehdä mitä halusi ja oli aina ystävällinen hänelle. Mutta Les oli aina omavaltainen ja hän jätti kotinsa jo ennenkuin me muutimme tänne.
"Eikä koskaan vihjaissutkaan, että te olitte hänen äitinsä", sanoi
Lattimer. "Hän on omituinen poika."
"Se oli sen vuoksi, että hän vihaa Beniä. Luulen, että olisin ollut tyytyväisempi, ellei hän olisi tullut tänne ensinkään", jatkoi hän, "sillä silloin en olisi tiennyt kaikkea, mitä hän teki. John", lisäsi hän matalalla, pelonsekaisella äänellä "tappoiko Les Callahanin."
"Pelkäänpä että niin on asianlaita, muori", vastasi Lattimer epäröiden.
Mrs Whitman veti syvään henkeä, mutta ainoa mitä hänen mielenliikutuksestaan näkyi, oli hänen silmissään väikkyvä kosteus, joka ei edes saanut pudota kyyneleinä poskipäille.
"Mistä tiedät sen, John?"