"Hänen täytyy. Arvatenkin hän mieluummin ratsastaa kuin riippuu hirressä. Menkää sisään ja kysykää häneltä sillä aikaa kuin panen hevoset kuntoon. Minun on lopen väsynyt ja täytyy vaihtaa toinen.
"Mitä, tarkoitatteko, että Brannon — että joku on ajanut teitä takaa?"
"Ei sentään niin pahasti", nauroi Lattimer astuessaan rappuja alas. "Olen vain saanut vihiä, että Brannonilla on epäluuloja ja aion saattaa Artwellin turvaan ajoissa. Älkää hätääntykö. Kun vain lähdemme ajoissa, niin olemme Laskarissa onnellisesti illan suussa. Jätämme Artwellin jonkun ystävän luo ja te voitte palata takaisin Whitmaneille."
Rauhoittuneena Lattimerin äänensävystä, lähti Josephine sisään.
Artwell nukkui, ja kun Josephine herätti hänet kertoakseen hänelle, mitä oli tekeillä, nousi hän istualleen kalpeana ja ilmeisesti säikähtyneenä. Ensi kerran näki Josephine nyt miehen todellisen luonteen, hän näki hänen käärmemäisen liuhuutensa ja häijyytensä kiiluvan hänen silmissään ja hänen täytyi oikein kääntyä hänestä pois.
"Ettehän jätä minua nyt, ma'am?" Hän tarttui Josephinen toiseen käteen
ja puristi sitä kovasti. "Olen peräti huonossa kunnossa ma'am. Mutta
Brannon ei sitä ottaisi huomioon. Hän hirttäisi minut joka tapauksessa.
Mutta hän ei voi tehdä sitä, jos olette minun puolellani."
"Brannon ei hirtä teitä, jos vain suinkin voin estää sen."
Mentyään ulos taas, kokosi Josephine tavaransa ja Artwell nousi vuoteestaan mutisten käheästi ja hiljaisella äänellä jotakin Brannonista, Triangle L:stä, Callahanista ja Cole Meederistä.
Kun Josephine oli saanut tavaransa kokoon — Ben Whitman oli tuonut niitä Triangle L:stä hänen pyynnöstään hyvän joukon — oli Artwellkin pukeutunut ja seisoi ulko-ovella. Hän oli vain kalpea, synkkä varjo entisestään ja katsoessaan hänen hurjasti pälyileviä silmiään, värisytti Josephineä. Mutta nähdessään hänen horjuvan ja heikkona nojaavan ovenpieleen, riensi hän hänen luokseen, säälivänä, katuvana. Hänhän oli sittenkin vain poikanen, Mrs Whitmanin erehtyvä lapsi, harhaanjohdettu luonnollisesti ja synkän uhkamielinen maailmaa kohtaan, joka oli häntä vainonnut. Ei ollut kumma jos hän oli kostonhaluinen!
Lattimer oli saanut hevoset valmiiksi. Josephine piteli erästä hevosta, Lattimerin nostaessa Artwelliä sen selkään. Sitten auttoi Lattimer Josephinen toisen hevosen selkään — ei Chesterfieldin, sillä hän oli lähettänyt Ben Whitmanin viemään sen kotiin — ja Lattimerin noustua kolmannen selkään, kiersivät he kolmin karjatalon nurkitse ja lähtivät etelään utuisessa kuutamossa.