Kun ei kuitenkaan mitään sanottavaa tapahtunut, jatkoi hän ratsastustaan ajatellen pääasiassa Artwelliä. Hän ratsasti Artwellin lähellä, puhutteli häntä aika ajoin ja huomasi, että tämä väsymistään väsyi.
He matkasivat ensin laajan tasangon yli, kunnes saapuivat loivasti nousevalle mäkimaalle ja hevoset ravasivat arohevosille ominaista, hiljaista lönkkää, johon ne vaistomaisesti olivat tottuneet, kuten säästäen voimiaan pitkääkin ratsastusta varten. Sitten he kiemurrellen kaartelivat mäenkupeita ja nousivat vaivaloisesti jyrkkää kalliorinnettä, kunnes pääsivät eräälle harjanteelle, jonka toisella puolella levisi saccaton-heinää kasvava kenttä.
Seutu oli epätasaista eikä siinä näkynyt mitään tietä, jonka olisi voinut otaksua johtavan kaupunkiin. Mutta Lattimerille näytti suunta olevan selvä, kun hän ratsasti edellä ja silloin tällöin katsahti taakseen, ilmeisesti nähdäkseen kuinka paljon hänen seuralaisensa olivat jääneet hänestä jälkeen.
Josephine ei tuntenut mitään katumusta siitä, että oli auttanut Artwelliä, mutta hän alkoi kuitenkin toivoa, että olosuhteet eivät olisi saattaneet häntä junaan tuona kohtalokkaana päivänä, jona hän oli miehen tavannut ensi kerran.
Hän toivoi hartaasti, ettei hän olisi joutunut tähän kolkkoon, julmaan ja raakaan maahan ensinkään!
Ja heti oli hän taas valmis katumaan ajatuksiaan, sillä hänestä tuntui kuin olisi hänen junassa olonsa ja siitä seuraavat edesottamisensa pelastaneet Artwellin kohtalosta, joka olisi murtanut Mrs Whitmanin. Ja se ajatus elvytti hänen kuolevaa rohkeuttaan. Hän näki sielunsa silmillä Mrs Whitmanin kalpeat, hienot kasvot ja hänen rauhallisen toivehikkaat silmänsä.
Saccaton-heinää kasvava lakeus loppui ja he alkoivat nousta mäkeä ylös. Sitä riitti kotvan aikaa, Lattimer edellä, ratsastaen hitaasti ja Artwell pysytellen vanavedessä. Yhä ylemmä he nousivat ja alangon pinta alkoi vähitellen häipyä epäselväksi. Vihdoin pääsivät he tasaiselle kalliohuipulle ja siinä Lattimer pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.
Josephinen silmissä näytti mies ja hevonen saavan jättimäiset mittasuhteet, hänen pakottaessaan ratsuaan jyrkännettä ylös. Heikossa kuuvalossa sai taustana oleva villi, koskematon luonto ja miehen satumainen sankariolemus hänen sydämensä rajusti sykkimään.
Mutta, omituista kyllä, hän pelkäsi sittenkin. Päästyään vaivoin kukkulalle ja hevosen hirnahtaessa helpotuksesta, näki Josephine, että Lattimerin huomio ei ollut kiintynyt häneen. Ei hän myöskään katsonut Artwelliin, tämän hoippuessa heikkona satulassa, noustessaan jyrkännettä.
Lattimerin katse suuntautui heidän jäljilleen. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät ja Josephinesta näytti kuin olisi hän pysähtynyt tähän ainoastaan lepuuttaakseen hevosia. Josephine ohjasi hevosensa Artwellin luo ja kysyi häneltä miten hän kesti ratsastusta.