Ben Whitman sulki silmänsä. Betty seisoi suorana hänen vieressään. Whitmanin paljastus järkytti häntä, huolimatta siitä, että hän aikaisemminkin oli ollut vakuutettu Lattimerin rikollisesta luonteesta, hänen säälinpuutteestaan ja hänen häikäilemättömyydestään keinoja valitessaan. Hän muisti, että hän oli varoittanut Josephineä Lattimerin suhteen ja näytti siltä kuin Josephine olisi ehdoin tahdoin väheksynyt hänen varoitustaan.
Hetkeksi välähti Bettyn mielessä kostonhimoinen ajatus, nimittäin, että Josephine sai täten rangaistuksen itsepäisyydestään. Ja heti seurasi kiusaajan viettelevä ääni hänen sisimmässään, joka sanoi ettei kenenkään tarvinnut tietää siitä mitään, että Lattimer oli viemäisillään Josephinen kanssaan. Sillä kukaan muu kuin Betty ei ollut kuullut Whitmanin kuiskausta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän Brannonin edessä. Punaista läikkää hänen poskillaan — näkyvä merkki siitä häpeästä, jota hän tunsi siitä, että oli sallinut mustasukkaisen mielijohteen pukeutua ajatukseksi mielessään — korosti hänen huuliensa kalpeus.
"Brannon", sanoi hän, "Satan Lattimer vie parhaillaan Josephineä Panya Cacheen vastoin hänen tahtoaan. Whitman kertoi minulle juuri sen. Lattimer ampui Whitmania, kun hän koetti saada Josephineä hänen käsistään. Jos lähdet heti hänen jälkeensä, niin voit tavoittaa hänet ennen kuin hän ennättää Panya Cacheen. Pelasta hänet, Brannon!"
Betty tunsi Brannonin kädet käsivarsillaan. Hänen sormensa puristivat niitä kuin teräsvanteet. Hän saattoi tuntea kuinka Brannonin lihakset vetäytyivät kokoon kuin solmut, pitäessään häntä lujassa otteessaan ja kääntäessään hänet niin, että hän saattoi nähdä Bettyä suoraan silmiin. Brannonin silmissä paloi tuli, joka peloitti Bettyä, sillä ensi kertaa elämässään näki hän niissä intohimon välkkeen.
"Mitä tietä Lattimer meni?" Brannonin ääni oli kylmä ja tyyni, omituinen vastakohta hänen silmiensä palolle.
Betty kertoi hänelle.
Hetkisen piti Brannon häntä vielä, etsien hänen katsettaan. Merkillinen, tuskin huomattava ihailun ilme oli hänen silmissään. Sitten laski hän hänet irti ja riensi hevoselleen. Hän hyppäsi satulaan hevosen juostessa jo täyttä vauhtia, kuurona Meederin ja toisten miesten huudoille.
Ei kuullut Bettykään miesten huutoja. Hän näki vain mustan ratsun ja ratsastajan, jotka kiitivät tasangolla. Hevonen lensi kuin höyhen tuulessa.
Betty seurasi katseellaan hevosta ja miestä yli epätasaisen, kukkulatäyteisen seudun, yli Boskinin kahlaamon vastapäätä olevan nousun — monta, monta mailia. Hän näki heidän taas myöhemmin kääpiömäisinä liikkuvan ylös ja alas ja vihdoin vain nousevana pisteenä sitä rinnettä ylös, jonka takana Whitman oli tavannut Lattimerin. Ja kun mies ja hevonen katosivat harjanteen taakse, kääntyi Betty ja näki Cole Meederin seisovan vieressään.