Kiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta hänen sormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa häntä hameesta hänen paetessaan.
Kahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja päästessään ruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän nousi taas jaloilleen ja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen joka hetki tuntevansa ruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai kurkullaan Lattimerin raa'an otteen.
Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle, kiipesi ylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen jyrkimmällä kohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä kerran, loukkasi hän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin onnistui hänen päästä harjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden seisomaan siihen, jottei tukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan parin sadan jalan päässä ratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.
Kolmasneljättä luku.
Hetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta Brannonia vastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät häntä harjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet hevosensa selkään. Mutta hän ei noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, sillä paluutien vaarat väikkyivät eloisina hänen sielussaan — kapeat tien käänteet, joissa hevosen oli astuttava äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella askeleella uhkasi hirvittävä syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän tiesi, että Lattimer ja Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat vain sopivaa tilaisuutta ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.
Josephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia kohti jyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin pelastaa Brannon.
Ei ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon oli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää hänelle kuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli käyttänyt oveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine ei senvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen itse uhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa myrskyä ja epätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi häntä, onnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen eteensä ja Brannonin hypähtäessä satulasta.
Josephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän ilmeisesti silmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä Josephinelle oli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana sekä katsahti ehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.
"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja", sanoi hän jäätävän pilkallisesti.
"Niinkö arvelette", vastasi Josephine tyynesti.