Neljäsneljättä luku.
Kun Josephine myöhemmin eräänä päivänä istui Triangle L:n kuistilla mukavassa kiikkutuolissa, katseli hän miettiväisenä avaralle alangolle.
Rauhan palattua saattoi hän antaa ajatustensa viipyä menneissä eräänlaisella tyytyväisyydellä. Sillä elleivät hänen kokemuksensa ehkä olleet antaneet hänelle muuta, niin olivat ne kuitenkin opettaneet hänelle sen seikan, ettei hän yhdellä iskulla pystynyt muuttamaan luontoaan siinä määrässä, että se vastaansanomatta sopeutuisi mihin uuteen ympäristöön tahansa.
Hän sulki silmänsä ja muistutteli mielessään tapahtumain kulkua alusta alkaen, kun hän ensi kerran katsoi Brannonia silmiin rautatien varrella, aina siihen hetkeen saakka kun hän kolme päivää sitten taasen katsoi niihin heidän seisoessaan vuoren harjanteella odotellen Starin miehiä. Hän näki, etteivät elämän ohjesäännöt, sellaisina kuin hän oli ne oppinut tuntemaan, olleet niin joustavat, että niitä olisi voinut ulottaa poikki mantereen tähän erämaahan. Hän tunsi, että Brannon edusti Länttä samoinkuin hän itse oli Idän edustaja. Hän oli kuullut ihmisten sanovan, että ihmisluonto on kaikkialla samanlainen ja vaikkei hän pystynytkään väittämään sitä vääräksi, oli hän vakuutettu siitä, ettei sitä ollut tarpeeksi perusteltu. Siihen olisi hänen mielestään pitänyt lisätä jotakin, joka koski sitä ympäristöä jossa kukin eli.
Brannon esimerkiksi, oli elänyt koko ikänsä Lännessä. Josephine muisteli Bettyn sanoneen, että hän polveutui Booneista, joka taas viittasi siihen, että missä aavat erämaat levisivät, siellä oli myös Brannon kotonaan. Olisiko hän sama Brannon jos hänet aivan äkkiä sijoitettaisiin keskelle sivistynyttä yhteiskuntaa?
Josephine arveli, ettei hän olisi sama. Mahdollisesti olisi hän yhtä taipumaton ja jyrkkä, mutta Josephinen kotiseudun ankarien lakien alaisena murtuisi hänen terästahtonsa ja hänen täytyisi hillitä väkivaltaisia taipumuksiaan. Laki ei siellä olisi hänen kädessään, vaan koko kansan käsissä, joka sitä vain valitsemainsa edustajain kautta toteutti. Sen vuoksi hän ei olisi sama Brannon siellä.
Ja joka tapauksessa, olipa hän Lännen tai Idän mies, pelkäisi Josephine häntä. Alussa taisteli hän Brannonia vastaan luullen vihaavansa häntä. Nyt hän älysi, että hän oli taistellut ainoastaan sitä runollista lumousta vastaan, joka häntä ympäröi. Sen jälkeen kun hän oli nähnyt hänen tappavan Lattimerin ja Denverin, oli tämä lumous hävinnyt. Josephine ei rakastanut häntä, hän ei edes pitänyt hänestä, mutta hän ihaili hänen alkuperäistä sielullista voimaansa ja hänen rautaista itsehillintäänsä. "Teräs" Brannon! Josephine muistaisi hänet aina, se oli varma!
Hän näki nyt Brannonin tulevan ratsastaen häntä kohti pohjoisesta, aavan tasangon poikki. Hän katseli häntä kun hän rauhallisen kepeästi ratsasti mustallaan. Hän tunsi taas tuon lumouksen. Mutta hän pudisti hymyillen päätään muistellessaan erästä erikoista Idän miestä, joka olisi sangen karsaasti katsonut nahkahousuja ja kannuksia.
Brannon tuli perille, pysäytti hevosensa kuistin nurkalla ja kääntyi istumaan poikkipuolin satulassa. Hänen hymynsä oli leveä, ystävällinen — ei mitään muuta.
"Tehän olette aikeissa jättää meidät", sanoi hän. "Kuulin sen juuri eräältä miehistä. Tulin sanomaan hyvästiä teille."