Hänen oli täytynyt pyörtyä, sillä kun hän epämääräisen ajan perästä aukaisi silmänsä, näki hän Brannonin seisovan lähellään olevalla harjanteella.
Oli tullut hämärä. Maa näytti harmaalta ja kuolleelta ja taivas oli kalpean sininen ja siellä täällä tuikahti tähti. Josephine nousi.
Brannon kuuli hänen liikkeensä ja tuli hänen luokseen, katsoen häntä suoraan silmiin.
"Tuolla tulee joku" sanoi hän. "Pohjoisesta. Jotenkin varmasti se on Cole Meeder ja joku hänen miehistään. Mitä aiotte sanoa heille? Aiotteko kertoa heille saman valheen kuin minullekin, että menitte omasta ehdostanne Lattimerin kanssa?"
"Tiesittekö sen"? sanoi hän hämmästyneenä. "Tiesittekö, että valehtelin?"
Brannon nauroi hiljaa.
"Denver ja Lattimer unohtivat yhden asian", sanoi hän. "Se oli se, että minulla on silmät. Sieltä, missä olin vähän aikaisemmin kuin te juoksitte vastaani, saatoin nähdä vuorenharjanteen. Näin Denverin kiipeevän sinne ja pidin silmällä mihin hän kätkeytyi. Sitäpaitsi, vaikka en olisi nähnytkään häntä, niin —" Hän pysähtyi, pani molemmat kätensä Josephinen olkapäille ja loi häneen katseen, jossa oli moitetta ja samalla ihailua.
"Te ette valehtele vakuuttavasti, Jo", sanoi hän, "te ette ole kylliksi harjaantunut siihen. Mutta te teitte suurenmoisen työn — suurenmoisen työn!"
Josephine itki hiljaa.
Vähän myöhemmin talutti Brannon hänet vuoren harjanteelle, jossa he varjojen tummetessa vartoivat kun Cole Meeder ja Starin miehet ratsastivat heidän luokseen.