Kaikki oli onnistunut hyvin. Brannon oli turvassa. Josephinen uhraus ei ollut turhaan tehty. Hän tiesi nyt, että Denver ei käyttäisi rihlaansa ja hän halusi vain, että Brannon olisi lähtenyt, joten koko asia päättyisi siihen.
"Tehän lähdette nyt, eikö niin, Brannon?" sanoi hän hymyillen. "Sanokaa
Bettylle — —"
Samassa hän kiljahti, kun Brannon liikahti. Hän tunsi Brannonin käden olkapäätään vasten ja hän horjahti siitä voimakkaasta sysäyksestä, jonka Brannon hänelle antoi, syöksyi sivuttain ja kaatui maahan selälleen noin kahdentoista jalan päähän Brannonista.
Kaatuessaan ei hän hetkeksikään ollut kadottanut Brannonia näkyvistään. Jännittynein lihaksin oli hän koettanut lievittää kaatumistaan ja oli tullut maahan hitaasti, joten Brannonin jokainen liike jäi ainaiseksi hänen sieluunsa kuin valokuva.
Työntäessään Josephinen syrjään, hypähti Brannon muutaman askeleen taaksepäin ja hänen oikea kätensä oli laskeutunut vyötäisten kohdalle. Käsi kirposi siitä jälleen taaksepäin, nousi ylöspäin ja syöksi tulta ja savua. Kuusipiippuisen kumahteluun sekoittui rihlan kimakka, ilkeä-ääninen paukahtelu Denverin pyssystä kiven takaa, savun puskiessa suorana viivana harjanteelta. Brannon lähetti yhden kuulan sinnekin, käsitellen pistooliaan aivan kuin hän olisi heittänyt jotakin harjanteelle päin. Ase laski taas ja asettui vaakasuoraan ja sen suusta syöksyi yhtämittainen tuli Lattimeria kohti, joka oli saanut aseensa esille ja koetti tähdätä Brannoniin.
Lattimerin ase laukesi, mutta hänen voimattomaksi ammuttu kätensä ei enää jaksanut ohjata sitä ja se kirposi hänen hervottomista sormistaan ja putosi kolahtamatta pehmeään santaan.
Brannonin liikkeet olivat olleet niin nopeat, että Josephine oli varma siitä, että Denver ja Lattimer olivat kaatuneet yhtaikaa. Niin hänen jännittynyt ja kauhistunut sielunsa ainakin tulkitsi asian.
Lattimerin horjahdellessa eteenpäin outo ihmetyksen ilme lasimaisissa silmissään ja hitaasti lyyhistyen polvilleen, vieri Denver hervottomana rinnettä alas. Hän liukui hiljaa aivan pehmeään santaan asti ja jäi siihen makaamaan oudossa rykelmässä. Lattimer taas näytti ikäänkuin valinneen itselleen määrätyn kuolinpaikan, vaipui siihen hitaasti ja oikaisihe aivan kuin makuulle ainakin.
Syntyi aavemainen, syvä hiljaisuus. Brannon seisoi synkkänä katsellen vuoroon kumpaakin kaatunutta vihollistaan. Kumpainenkaan ei liikahtanut ja Josephine käsitti, että kaikki oli ohi.
Brannon ei sanonut sanaakaan eikä edes katsahtanutkaan Josephineen.
Josephine nousi päästäkseen tappopaikalta pois ja meni ruohokentän
toiseen päähän. Siinä lysähti hän maahan ja itki näkemiään kauhuja.
Mutta hän tunsi sisässään, että oikeus oli tapahtunut.