Brannonin silmät säihkyivät. Hän punastui, mutta hänen äänensä oli luja.
"Niin luulen", sanoi hän. Ja silloin näki Josephine ensikerran Brannonin luonteen ystävällisen, inhimillisen puolen. Puna levisi koko hänen kasvoilleen, hänen silmänsä elivät ja niissä oli poikamaisen hämmästynyt ilme.
"Jos hän huolii minusta", lisäsi hän sitten. Josephinen silmät kertoivat suloista tietoa ja hän hymyili tyytyväisenä.
"Miksi ette kysy häneltä, Brannon?" sanoi Josephine ystävällisesti.
"Aion tehdä sen", sanoi Brannon vakavasti. "Olen ajatellut sitä jo kaksi vuotta, mutta näettehän, ettei Betty juuri kehoita siihen."
"Betty ei juokse miesten perässä, Brannon."
"Se on totta!" sanoi Brannon, ihaillen Bettyn aitoutta naisena. "Betty on tyttöjen tyttö, eikö niin, Miss Hamilton?"
"Jos minä olisin mies, niin pitäisin häntä suuressa määrässä tavoiteltavan arvoisena, Brannon", sanoi Josephine hymyillen. "Ja", jatkoi hän kuivasti, "minä olisin hyvin levoton siitä, että joku toinen mies ennättäisi pyytää häntä ennen minua. Teillä on toivoa, Brannon."
Brannon oli kiitollinen ja poikamaisen iloinen. Hän loi Josephineen sellaisen silmäyksen, että se sai hänen sydämen lyömään kiivaammin ja antoi hänen aavistaa, että hän olisi ehkä ollut hyvinkin surullinen täytyessään jättää Brannonille hyvästit, jos kohtalo olisi toisin määrännyt.
Mutta mielenliikutus meni pian ohi. Seuraavassa tuokiossa pudisti hän
Brannonin kättä, sillä hän oli astunut satulasta sanomaan jäähyväiset.