"Kuuntelitko sinä?" syytti Brannon. Hän taivutti itseään Bettyn puoleen nähdäkseen hänen kasvojaan hämärässä ja huomasi, että ne olivat tulipunaiset.
"Minä — minä en voinut sille mitään, Brannon. Minä olin näet juuri tulossa ulos ja kun minun piti — piti —"
Hän pysähtyi, uteliaana tietämään miksi Brannon huokaisi niin syvään.
"Miksi sinä noin teit, Brannon?" kysyi hän.
"Helpotuksesta", vastasi Brannon. "Olen kaksi vuotta koettanut sanoa sinulle sen, minkä kerroin hänelle. Luulen, ettei minulla koskaan olisi ollut rohkeutta siihen.
"Mutta sinun täytyy, Brannon", kuiskasi Betty. "Minä en koskaan tyytyisi siihen tietoon, että sinä olet sanonut sen jollekin toiselle naiselle, vaikka minä olisin sen itse kuullutkin —"
Ohjaajan varman käden puutteessa pysähtyivät hevoset vihdoin tien vieressä kasvavan tuoreen heinän ääreen. Sillä aikaa kertoi mies, jonka rohkeus oli hankkinut hänelle nimen "Teräs" tulevalle elämänkumppanilleen tuon ikivanhan, tarinan, joka on aina yhtä uusi, aina sama, tänään ja huomenna ja joka ei tiedä mitään pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä.