"Brannon", sanoi hän, "Missä Murray on? Käskin häntä tulemaan mukaan
Willetiin!"
"Murray on sairas", vastasi Brannon rauhallisesti, katsomatta Bettyyn. "Eikö ollutkin onni, että satuin tulemaan kotiin äsken?" lisäsi hän katsoen Bettyyn, jonka posket tulivat yhä punaisemmiksi. "Sinun olisi täytynyt ajaa kotiin yksin."
Betty olisi yhtä hyvin voinut olla yksinkin paluumatkansa alkutaipaleen, sillä niin vähän tiesi hän Brannonin läsnäolosta. Brannonin keskustelu rajoittui nimittäin vain yksitavuisiin maanitteluihin, hänen ohjatessaan ravakasti juoksevia hevosiaan pimeän hämyssä.
Mutta Betty ei puhunut enempää itsekään. Heillä oli kummallakin omat huolensa, jotka painoivat heidän sydämiään. He olivat pahoillaan siitä, että nuori Idän nainen, jolla oli ollut aatteita, oli tullut Suureen länteen, ja nähnyt siellä aatteittensa murskautuvan kokonaan, tullessaan kosketuksiin sen ihmisluokan kanssa, jonka tapaa kaikissa yhteiskunnissa, nimittäin lainrikkojien.
"Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asioihin sillä tapaa", sanoi Brannon äkkiä, pukien ajatuksiaan sanoiksi.
"Niin", sanoi Betty, ikäänkuin olisi jatkanut keskenjäänyttä keskustelua. "Siinä hän teki erehdyksen."
"Toisen erehdyksen teki hän vihatessaan minua", sanoi Brannon. "Minä koetin —"
"Ei hän sitä tehnyt, Brannon."
"Mitä ei tehnyt?"
"Ei hän vihannut sinua. Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään. Kun sinä puhuit hänen kanssaan kuistilla juuri ennen lähtöä, niin hän sanoi —"