"Lattimerin esi-isät olivat arvatenkin merirosvoja tai onnestaan kerskuvia herrasmiehiä, kun taas Teräs Brannon on Boonien sukua.
"Mutta he ovat todellisia miehiä yhtäkaikki, kauniita, karaistuneita, terästä ja tulta. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikkakin tiedän, ettei hän hetkeäkään epäröisi ryöstää naista vuoristoihin, jos hänelle vain tarjoutuisi tilaisuus siihen."
"Mutta Betty!" sanoi Josephine ankarasti.
"Sinä olet Idästä, Jo", tuli hymytön vastaus. "Me puhumme täällä asiat halki, ilman mitään verukkeita." Hänen käytöksensä muuttui ja hän puhui kuin isäntä talossa.
"Tule nyt. Laita itsesi valmiiksi. Me tuhlaamme täällä vain aikaa." Josephine oli rakastanut Bettyä juuri hänen suorasukaisuutensa vuoksi, jota monet hänen koulutyttöystävistään olivat olleet paheksuvinaan.
Hän ja Betty olivat olleet hyvin läheisiä ystäviä.
Josephine oli pitänyt Bettyä voimakkaasti, melkein sotilaallisen ankarasti siveellisenä, vaikkei hänessä silti ollut mitään turhan kainoa. Hän oli rehellinen ja suora puheissaan ja töissään eikä halunnut, että miehet juoksivat hänen jäljessään sekä oikaisi kyllin selvin sanoin niitä, jotka siinä suhteessa rikkoivat. Kun aika tuli, tahtoi hän itse tehdä valintansa, ehkäpä ilmoittaakin siitä asianomaiselle. Huolimatta näistä hieman tavattomista luonteen ominaisuuksistaan, oli hän hellä ja ystävällinen ja oli hänessä naisellisuutta ja syvää todellista intohimoa hämmästyttävässä määrässä. Josephine oli paljon ihmetellyt häntä ja nyt nousi hänessä aavistus, että se, mitä hän oli pitänyt sotaisena vastahakoisuutena Bettyssä, olikin ollut vain naamio, jonka taakse hänen oli täytynyt asettua pitääkseen niitä sivistymättömiä miehiä loitolla, joitten parissa hän oli pahoitettu elämään.
Josephinen valmistelut ratsastusretkeä varten olivat varsin yksinkertaiset, sillä hän seurasi Bettyn neuvoa ja pukeutui yksinkertaiseen puseroon ja hameeseen ja painoi runsastukkaiseen päähänsä saman huopahatun, joka hänellä junamatkallakin oli ollut. Hän pysähtyi hetkeksi tutkivasti peilin eteen. Huopahattu peitti hänen hiuksensa kokonaan niin että hän peilissä näki poikamaisen, miltei veitikkamaisen olennon.
Sitten meni hän kuistille vievää ovea kohti. Hän oli miltei perillä kun hän näki ratsumiehen aivan aitauksen vieressä. Ratsastaja istui poikkipäin satulassa heilutellen pitkiä sääriään. Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla ja hän hymyili Bettylle, joka seisoi lähellä häntä.
Siinä oli Josephinen vihaama mustatukkainen mies.