"Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli"? kysyi Betty.
"No, ei kait muu kuin päästää vapauteen vankimme", nauroi Brannon ilottomasti. "Hän puhui jotakin laista — nähtävästi ajatteli hän, ettei meillä ollut oikeutta hirttää Artwelliä. Minä katsoin hänet teräväpäiseksi naiseksi, joka on kehittänyt sangen pitkälle periaatteitaan — nimittäin periaatetta ottaa sen mitä haluaa."
"Missä se tapahtui, Brannon?"
"Noin sataviisikymmentä mailia Willetistä itään. Olimme ajaneet Artwelliä takaa kolme päivää ja saimme hänet kiinni pari mailia rautatien pohjoispuolella. Aioimme käyttää lennätinpylvästä hyväksemme, mutta emme tahtoneet lähettää Artwelliä korkeuksiin valmistautumattomana. Hän näytti tarvitsevan sangen paljon valmistelua. Annoimme hänelle aikaa ja leiriydyimme rautatien varteen sekä asetimme vahdin. Luulenpa, että meidän olisi pitänyt pitää hieman kiireempää, mutta sinähän tiedät kuinka asia on."
"Niin", Bettyn ääni oli matala. Josephine luuli huomaavansa siinä jonkinlaista helpotusta ja oli sanomattoman kiitollinen. Näytti siltä kuin olisi Betty, huolimatta ensi sanoissaan ilmenneestä pettymyksestä ollut iloinen siitä, että Artwell oli päässyt livistämään.
Josephinen kasvot punoittivat häpeästä ja hämmingistä — häpeästä sen vuoksi, että hän niin kauan oli jäänyt kuuntelemaan keskustelua, johon hänellä ei ollut mitähän oikeutta, ja hämmennyksestä sen vuoksi että hän tiesi, että hauen heti täytyi ilmaista itsensä.
Mikään muu menettely ei olisi sopinut Bettyn kaltaiseen nähden. Ja mitä kauemmin hän viivyttelisi, sitä syvemmäksi kasvaisi hänen syyllisyydentuntonsa.
Tarvittiin harvinaista rohkeutta vapaaehtoisesti lyöttäytyä mustatukkaisen miehen seuraan tällä hetkellä. Useimmat naiset olisivat viivytelleet ja keksineet jonkin syyn jättääkseen vaikean hetken toiseen tilaisuuteen. Mutta Josephine teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Huulet varmasti yhteenpuristuneina, silmät loistaen päättäväisyyttä ja leuka kulmikkaana, joka saattoi tehdä niin peloittavan vaikutuksen, ilmestyi hän oveen suoraryhtisenä ja uhmaavana.
Brannon näki hänet ensin, sillä Betty katsoi muualle. Josephine oli odottanut, että hän olisi huudahtanut voimakkaasti tai ainakin näyttänyt joitakin merkkejä hämmästyksestä tai levottomuudesta.
Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ulkonaisesti ei Brannonissa voinut huomata mitään mielenliikutusta. Ei ainoakaan lihas värähtänyt eikä väri hänen kasvoillaan vähintäkään vaihtunut. Ja hänen silmissään, jotka jo ensi tapaamisessa olivat olleet niin lujat, oli nyt niin syvä katse, ettei Josephine ensinkään pystynyt sitä käsittämään.