"Denver on loukkaantunut pahemminkin, miss Hamilton" kuului hidas, hieman pilkallinen ääni lähinnä päärakennusta olevan nurkan takaa.
Josephine kääntyi ympäri ja näki jäykistyen Brannonin.
Hän seisoi väen asunnon nurkalla hajasäärin, käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet hypistelivät leukaa.
Josephine oli nähnyt hänet samassa asennossa sinä päivänä kun hän pelasti Artwellin, juuri ennen kuin hän oli huomannut tämän paon, seisoessaan miehineen odottamassa junan lähtöä. Asento oli luonteenomainen hänen tyyneen ilkamoivaan ja itsetietoiseen suhtautumiseensa nähden, kanssaihmisiinsä.
Hän oli ilmeisesti kuunnellut heidän keskusteluaan. Ah, kuinka
Josephine vihasi häntä!
"Luonnollisesti te ette välitä Mr Denverin jalasta vähääkään!" sanoi hän, silmät säihkyen halveksuntaa. "Mies, joka kuuntelee salaa, on liian itsekäs tehdäkseen mitään onnettomien hyväksi."
"Mr Denver ei ole onneton, Miss Hamilton", sanoi Brannon, korostaen leveästi "mister" sanaa. "Hieman pahoinvoipa ehkä. Sattui nyrjäyttämään jalkansa, juuri nyt kun olisi pitänyt olla auttamassa poikia raskaassa ja likaisessa työssä merkittäessä karjaa avonaisella arolla."
"Näyttää siltä, kuin Mr Denver ei olisi ainoa mies, joka pakoilee raskasta, likaista työtä", sanoi Josephine kerkeästi.
"Niinhän se on. Voihan olla, että jäin pitämään Denverille seuraa hänen yksinäisyydessään."
Josephinen pilkka ei ilmeisestikään tehonnut Brannoniin. Ja jos hän tunsikin sen, niin oli se liian syvällä näyttäytyäkseen. Hänen silmäyksensä Denveriin oli oudon tyhjä, ikäänkuin lyhytnäköisen. Oli aivan kuin ei hän olisi miestä nähnytkään.