"Enhän toki"! selitti Josephine.
"Se on oikein", sanoi mies, silmät loistaen tyytyväisyyttä. "Jos Brannon saisi tietää sen, niin tekisi hän elämäni vähemmän miellyttäväksi."
"En kerro sitä hänelle koskaan."
"Aa, ette pidä hänestä?" sanoi mies hieman intohimoisesti. "Niin, on paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä. Hän on hieman liian pirteä."
Josephine ei halunnut jatkaa keskustelua Brannonista. Hän puhui karja-aitauksesta, hevosista, seudusta ja siitä pelon tunteesta, jonka niiden näkeminen hänelle aiheutti.
Mies katseli häntä uteliaasti ja ilmeisesti hieman hämmästyneenä, vaikka selvästi huvitettuna siitä että Josephine sanoi pelkäävänsä ympäristönsä valtavuutta ja voimaa.
"Älkää jutelko minulle sellaisia", nauroi mies. "Se on minulle jotakin aivan uutta. En ole koskaan kuullut, että joku pelkäisi vuoria, syvänteitä, puita ja tasankoja tai muuta sellaista. Eikös siellä idän puolella sellaisia näe?"
Luonnollisesti Josephine tästä huomasi, että häneltä puuttui mielikuvitusta. Hän tunsi pientä pettymystä, mutta hän lohdutti itseään sillä, että oli kuullut ihmisten kummastelevan suuria kaupunkeja, vaikka hän itse oli niin tottunut niitten ihmeisiin, etteivät ne enää herättäneet hänessä mitään ihmetystä.
"Lähetän Chongin hoitamaan jalkaanne", sanoi hän ja kääntyi lähteäkseen.
"Joutavia, sitä ette tee", sanoi hän nopeasti. "Siitä ei maksa vaivaa olla levoton."