Joka tapauksessa, jos hänen kerran oli luotettava aina-uskottavaan vaistoonsa, niin täytyi turvautua tummaan mieheen? Ei hän suinkaan aikonut heittäytyä varsin ystävälliseksi tummaa miestäkään kohtaan, mutta häntä vaivasi eräänlainen uteliaisuus, joka vaati tyydytystä. Ja niin hän arvelematta antautui mielijohteensa valtaan, astui kuistilta alas ja lähti käymään väenasuntoa kohti.
Tumma mies nousi seisomaan hänen lähestyessään. Hänen liikkeensä olivat kömpelöt, mutta Josephinen mielestä hän toimitti kumarruksensa melkoisella soreudella, varsinkin huomioonottamalla hänen kipeän jalkansa, joka oli paksussa siteessä ja joka ilmeisesti kieltäytyi kannattamasta hänen ruumiinpainoaan.
Hänen silmissään oli myös kunnioittava sävy ja hänen äänensä oli imartelevan nöyrä ja ystävällinen.
"Tekö se olettekin, ma'am", sanoi hän. "Minä luulin, että olitte mennyt
Betty Lawsonin kanssa."
"Ettekö siis nähnyt minun seisovan kuistilla?" kysyi Josephine, sillä hän oli varma siitä, että mies oli nähnyt hänet.
"Vasta minuutti sitten", hymyili hän. "Tottahan toki. Mutta siihen saakka luulin, että olitte mennyt Bettyn kanssa. En nähnyt hänen lähtevän, vaikka tiesinkin, että hänen piti matkustaa. Olen oleskellut väen asunnossa hoitamassa jalkaani."
"Miten se loukkaantui?"
"Nyrjähti hevosta lassotessani tänä aamuna. En luule, että se on poikki — vääntyi vain pahasti, jotenka en voinut seurata muita miehiä. Pahaksi onneksi."
"Oletteko kuullut mitään Artwellista?" kysyi Josephine varovasti.
Mies nauroi leveästi. "Jo vain, Less on turvassa. Hän pyysi minua kiittämään teitä. Te teitte hänelle hyvän työn, ma'am. Artwell ei ole koskaan varastanut hevosta keneltäkään!" Hän katsoi Josephilleen tuikeasti, kysyvästi. "Ettehän ole kertonut Brannonille, että minä katkaisin Artwellin siteet?"