Betty ei ollut maininnut mitään siitä, että Brannon jäisi taloon. Josephine selitti asian siten, että jokin tehtävä oli viivyttänyt hänen lähtöään. Hän ihmetteli, tiesiköhän Betty, ettei Brannon ollut lähtenyt muitten miesten mukana.
Näissä mietteissään osui hänen katseensa miesten asumuksiin. Niitä oli kaksi, rakennettuina vierekkäin noin viidenkymmenen jalan päässä matalasta joesta, jonka karja-aitaus sulki osaksi sisäänsä. Matala, säännötön rakennus, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, oli aivan asumusten ääressä. Kaikki kolme rakennusta olivat vajaan kahden sadan jalan päässä päärakennuksesta.
Kaksi kertaa oli hän jo aikaisemmin katsellut asuntorakennuksiin päin eikä ollut huomannut siellä mitään liikettä. Mutta nyt katsoessaan sinne, näki hän miehen tulevan nurkan takaa, katsovan hetkisen häneen ja sitten istuutuvan mukavasti asumusten seinustalla olevalle penkille.
Mies oli ilmeisesti ontunut aivan kuin hänen jalkansa tai reitensä olisi ollut loukkaantunut. Ilman ihmeellinen kuulakkuus vaikutti, että hänen kasvonsa selvästi näkyivät päärakennukseen saakka ja Josephine tunsi hänet samaksi tummaksi mieheksi, joka oli kuiskannut hänelle tuona päivänä radan varrella, samaksi mieheksi, joka oli auttanut häntä Les Artwellin vapauttamisessa.
Kuudes luku.
Vasta tuon tumman miehen nähtyään Josephine totesi, että ainakin osa siitä epämääräisestä pelosta, joka häntä oli: kiusannut Bettyn lähdettyä, oli johtanut siitä tietoisuudesta, ettei Brannon ollut mennyt muitten miesten mukana arolle. Mutta nyt hän tiesi, että hänen vaistomaisesti tuntemansa epäluottamus Brannonia kohtaan ja mahdollisesti hänen vihansa häntä kohtaan oli aiheuttanut sen alakuloisuuden, joka hänet oli vallannut. Muulla tavalla hän ei voinut selittää sitä helpotuksen tunnetta, jota hän tunsi huomattuaan ettei Brannon ollut ainoa mies karjatalolla.
Hän ei vähääkään luottanut Bettyn jotenkin liioiteltuihin Brannonin ylistyksiin. Hänen ei ollut koskaan ollut tapana hyväksyä ketään tuttavakseen tai ystäväkseen niin horjuvilla perusteilla eikä hänellä ollut aikomus tehdä sitä nytkään. Hän tahtoi itse valita ystävänsä omien arvosteluperusteittensa mukaan.
Tosin hänellä oli ennakkoluulonsa, se täytyi ottaa huomioon, mutta hän oli vakuutettu siitä, että huolimatta siitä epäedullisesta kuvasta, jonka hän Brannonista oli rautatien vierellä saanut, hän ei sittenkään olisi hänestä pitänyt. Hän oli varma siitä, ettei hän koskaan pitäisi hänestä eikä luottaisi häneen, sillä hän ei pitänyt miehistä, joilla oli levottomuutta herättävä tapa nähdä toisen läpi.
Alusta alkaen olivat Brannonin silmät loukanneet häntä. Ne olivat niin lujat ja teräksiset, niin ärsyttävän rauhalliset, niin selvästi ilkamoivat sinensä syvyydessä, että ne olivat hänessä nostattaneet voimakkaan vastustushalun. Hän oli varma siitä, että niihin kätkeytyi samoja villejä ja häikäilemättömiä mielitekoja, joita Betty oli hiljaisuudessa hänellekin omistanut, verratessaan häntä Satan Lattimeriin — seuraavassa henkäyksessä selittäessään, ettei Lattimer häikäilisi "ryöstää naista vuoristoon."
Tumma mies oli tehnyt häneen edullisemman vaikutuksen. Ennen kaikkea tuntui mies inhimillisemmältä. Siellä, rautatien varrella oli hän kuiskatessaan Josephinelle osoittautunut intohimoiseksi, mikä kuitenkin oli anteeksi annettavaa, sillä olihan Brannonilla aikomus hirttää viaton mies. Sitäpaitsi oli Brannon hänelle vastenmielinen ja se seikka näytti olevan omiaan liittämään hänet Josephineen.