Josephineä puistatti hänen seisoessaan tänä aamuna karjatalon alemmalla kuistilla, katsellen tomupilveä, joka tasaisesti kulki laakson suuntaa pohjoiseen. Pilven edessä kulkivat Lawsonin vankkurit ja niissä istui Betty Lawson ja eräs lehmäpaimen.
Betty oli matkalla Willetiin hankkimaan erilaisia tarveaineita.
Josephine oli kieltäytynyt lähtemästä matkaan sen vaivaloisuuden vuoksi. Sillä hänestä tuntui kuumuus, tomu, ja itse matkustaminen niin alkuperäisellä ajoneuvolla perin vastenmieliseltä. Ja Willet oli hänestä tuntunut mahdottomalta heti ensi silmäyksellä, hänen astuessaan junasta sen rappeutuneelle asemalle.
Mutta Bettyn lähdettyä vallitsi koko karjatalolla raskas yksinäisyyden tunne ja Josephine katui jo ettei ollut lähtenyt ystävänsä mukaan. Hän katseli vankkurien etenemistä katumuksen sekainen pelko mielessään ja mitä kauemmaksi ne häipyivät, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata Bettyä. Bettyn turvallinen läsnäolo oli aina vaikuttanut sen, että nuo uhkaavat ja lymyilevät vaarat näyttivät pienemmiltä ja epäoleellisilta ja Bettyn lähdettyä näytti vaaran lähestyminen olevan käännetyssä suhteessa hänen matkansa etenemiseen.
Mutta Josephine ei ollut mikään pelkuri, vaikkakin hymy, jonka hän tarjosi ympäristölleen, oli hieman kankea ja iloton. Pelkäämänsä vaarat mahtoivat sittenkin olla suuresti liioiteltuja, koskapa Bettykin niistä oli läpäissyt.
Hän hymyili jo iloisemmin. Talosta saattoi hän kuulla Chongin, kiinalaisen palvelijan kalistelevan kattiloitaan ja pannujaan. Ääni rohkaisi häntä, se käänsi hänen ajatuksensa pois satujen maailmasta ja kuvitelluista vaaroista. Chong oli ainoa ihminen, joka Bettyn vanhempien lähdettyä Itään oli elänyt hänen kanssaan karjatalon päärakennuksessa muutamia viikkoja ennen Josephinen tuloa. Ja ilmeisesti ei Bettyllä ollut aseita.
Mutta sittenkin tunsi Josephine omituista rauhattomuutta, joka oli melkein enteellistä. Hän oli peloittavan yksin, omituisen alakuloinen. Ja kuitenkin tiesi hän että Chong varmasti oli talossa ja että Brannon oli pienessä tupasessa — esimiehen tuvassa — joka oli noin sadan jalan päässä olevalla tasaisella paikalla, suoraan länteen siitä, missä hän seisoi, ja selvästi näkyvissä.
Brannon asui yksin esimiehen tuvassa — Betty oli sen kertonut Josephinelle — ja oli nyt siellä, sillä noin viisi minuuttia sitten oli hän akkunasta nähnyt hänen menevän sinne.
Ja hän oli varma siitä, ettei Brannon ollut mennyt ulos, sillä — hän myönsi sen punastuen — hän oli pitänyt silmällä ovea.
Hän tiesi, että miesten asumukset olivat tyhjät, sillä aamiaispöydässä oli Betty kertonut, että koko miehistö oli päivän nousussa lähtenyt muutamaksi päiväksi arolle, etelään, etsiäkseen vasikoita ja muuta karjaa, joka mahdollisesti oli merkitsemättä.