"Ohhoh" vastasi Betty ylimalkaisesti.
Josephine ei huomannut ivallista hymyä hänen huulillaan.
Viides luku.
Josephine oli Whitmanin mökistä tuonut vaikutelman, joka kiusasi häntä öin ja päivin seuraavan kahden viikon ajan — sen nimittäin, että seudun karuus vain lisäsi Mrs Whitmanin hentoutta.
Mrs Whitman oli Ben Whitmanin äiti, yhden niistä kolmesta, joita Betty oli ylistänyt ensimmäisinä päivinä hänen tulonsa jälkeen Lawsonin karjatalolle. Hän oli hento, murhemielinen nainen, joka kantoi sairautensa stoalaisella tyyneydellä. Kahteen vuoteen hän ei ollut astunut jalallaan Whitmanin karjatalon seinien sisäpuolelta ja hänen tervetulon toivotuksensa Josephinelle oli ollut liikuttavan sydämellinen, samoin kuin hänen pyyntönsäkin, että hän uudistaisi käyntinsä "hyvin pian."
Josephine oli luvannut tulla, mutta käynti oli lykkääntynyt yhä kun Betty Lawsonilla oli paljon työtä, liian paljon joutaakseen "vetelehtimään", kuten hän suoraan oli Josephinelle sanonut ja Josephine ei taas halunnut lähteä yksin matkaan.
Sillä Josephinen sydämeen oli hiipinyt uusi seudun kammo. Hän pelkäsi sitä julmaa voimaa, joka näytti ympäröivän hänet kaikkialla hänen liikkuessaan ja joka tuntui painostavan häntä jonkunlaisena oman heikkouden ja arvottomuuden tuntona.
Varsin omituista oli, että kun hän yritti selitellä tuota tunnetta ei hän tiennyt mistä aloittaa. Sillä hän tunsi, että kaikki minkä hän näki, kiusasi häntä julmalla raa’alla voimallaan. Karja, jonka hän näki, oli suurta, jäntevälihaksista, hurjasilmäistä ja ärtyisää, ja saattoi juosta yhtä kovaa kuin hevonen. Hevoset olivat sitkeitä, pörrökarvaisia, pahasisuisia petoja, jotka näkyivät iankaikkisesti vastustavan kaikkia hillitsemisyrityksiä. Miehet, joita hän oli nähnyt, olivat hiljaisia, tuiman näköisiä, itsetyytyväisiä, ja näyttivät täysin vastaavan seudun karuutta. Ahavoittuneine kasvoineen ja rauhallisine, vakaville silmineen näyttivät he pronssipatsailta joltakin esihistorialliselta ajalta. Ja joka miehellä oli kuolettava ase vyöllään eikä hän epäillyt että he joka hetki olivat valmiit sitä käyttämään.
Myrkyttävä elämä, joka täten oli joutunut Josephinen huomion esineeksi, oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla, ettei hän tohtinut tehdä kävelymatkojakaan mihinkään. Iljettäviä eläimiä, jotka matelivat, vääntelehtivät ja hyppelivät, oli tämäntästä sattunut hänen tielleen aivan odottamatta.
Matkallaan Whitmanin karjatalolle oli Betty näyttänyt hänelle muutamia seudun piileskeleviä asukkaita. Timanttiselkäinen kalkkarokäärme oli kiertynyt kokoon mesquitopensaan varjoon, skorpiooni taas erään kallion suojaan ja sarviniekka kilpikonna, harmaana, jäykkänä, kauhistuttavana oli silmiään räpäyttämättä katsellut hevosia, häpeämättömästi ja vihamielisesti.