Ja sitten "Hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä … hän pystyy hallitsemaan. He ovat kaikki todellisia miehiä" (täten oli hän vetänyt Whitmanin ja Brannonin samaan joukkoon), "komeita miehiä, voimaa ja tarmoa uhkuvia, tulta ja terästä. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikka hän ei epäröisi ryöstää ja viedä naista vuoristoon."
Josephine ei oikein tiennyt ymmärsikö hän lopultakaan Bettyä ensinkään. Täytyikö hänen otaksua, että Bettyn ihanteet olivat täysin ristiriidassa koko sivistyneen maailman omaksumien ihanteitten kanssa, ihanteitten, jotka aika oli osoittanut kestäviksi ja jotka johtivat koko inhimillisen elämän kulkua. Vai pitikö hänen uskoa, että Betty, huolimatta luettelemistaan Lattimerin vähemmän ihailtavista luonteen puolista, oli havainnut hänessä ominaisuuksia, jotka oikeuttivat hänet vaatimaan itselleen "todellisen miehen" nimen.
Entä Brannon sitten? Bettyn mukaan oli hänkin "todellinen mies." Oliko hän samanlainen kuin Lattimer? Ja oliko Betty jättänyt mainitsematta hänen miellyttäviä tapojaan vain sen vuoksi, että hän oli hänen isänsä karjatalon esimies?
Vai oliko ehkä Brannon toisenlainen? Josephine ei sitä uskonut. Hän oli vakuutettu siitä, että Brannonin pelottavan tyynen, teräksen kaltaisen ulkokuoren alla piilotteli monenlaisia hurjia ja paheellisia mielitekoja, jotka vain odottivat aikaansa päästäkseen puhkeamaan ilmi.
Senkö vuoksi Josephine oli niin utelias noihin miehiin nähden, senkövuoksi hänen mielensä tällä hetkellä valtasi halu jäädä Bettyn karjataloon, nähdäkseen kuinka Brannon paljastaisi itsensä ja näyttäytyisi siksi villi-ihmiseksi, jollaiseksi hän tiesi hänet?
"Betty", sanoi hän hetken kuluttua, tämän vaiettua ja kun hevoset astuivat käyden korkeassa sacaton ruohossa laajan alanteen pohjassa, "kuinka vanha Brannon on?"
"Kaksikymmentä seitsemän vuotta", vastasi Betty. Pitkien silmäripsiensä alta katsoi hän Josephineen ja hänen huulensa puristuivat omituisesti, aivan kuin hän olisi koettanut tukahuttaa jotakin levotonta ajatusta.
"Hän näyttää vanhemmalta", huomautti Josephine hetken vaitiolon perästä.
"Niinkö luulet?" kysyi Betty tyynenä, heittäen nopean silmäyksen ystäväänsä.
"Luulen, että ilma ja aurinko ovat saaneet hänet niin ruskeaksi ja raa'an näköiseksi ja kova elämä kait on tehnyt hänen silmänsä niin järkkymättömän lujiksi. Minä vihaan häntä, Betty."