"Brannon", sanoi hän vakavana, "ole hyvä ja toimita asia, josta äsken oli kysymys!"
Brannon kumarsi, hyppäsi takaisin satulaan ja ratsasti pois. Hän oli jo karja-aitauksen luona kun Betty kääntyi ystävänsä puoleen.
"Kerro minulle siitä, Jo", kehoitteli hän ystävällisesti.
"Niin", sanoi hän sitten, kun Josephine oli kertonut tarinansa, "sen täytyi tietenkin tuntua sinusta julmalta ja raakamaiselta, enkä ymmärrä muuta kuin että olit vallan oikeassa ryhtyessäsi estämään sitä. Luultavasti olisin tehnyt samalla tavalla, jos olisin sattunut olemaan paikalla. Mutta Brannon sanoi sinulle totuuden. Laki lakina on näillä seuduilla vain pilaa. Laista ei täällä kannata puhuakaan. Sitä laiminlyödään aina kun se vain ei ole vahingoksi. Mies, joka varastaa hevosen, tietää varsin hyvin, mikä kohtalo häntä odottaa, jos hän joutuu kiinni. Hän kärsii tavan vakiinnuttaman rangaistuksen. Se ei ole murha tavallisessa merkityksessä, koska sen täkäläinen lakikirja sallii. Brannon ei katsonut asiaa samoilla silmillä kuin sinä, vaikkakin hän epäilemättä aavisti mitä tunteita se sinussa herätti. Ja mahdollisesti hän lisäksi ärsytti sinua nauramalla sinulle hiljaisuudessa, kuten hänen tapansa on. Brannon on todellinen mies, Jo."
Hän tuuppasi Josephineä vakuuttavasti kylkeen ja taputti häntä sitten punoittavalle poskelle.
"Älä rohkenekaan olla pahoillasi siitä", varoitti hän. "Olen iloinen, että asia sai sellaisen käänteen. En ollut käskenyt Brannonia hirttämään Artwellia, vaikkakin tiesin, että Brannon varmasti aikoi saada hänet käsiinsä. Ja jos ensinkään tunsin mitään mielenliikutusta Artwellin kohtaloon nähden, niin oli se tylsää alistumista niihin tapoihin, joilla tällä seudulla sellaiset asiat suoritetaan. Mutta minä olen oikein iloinen. Jo, todellakin iloinen siitä, että pelastit Artwellin. Pääasia on, että hän on paikkakunnalta hävinnyt, sillä sitä me toivoimme. En usko, että hän enää on vaivaava meitä. Lyön vaikka vetoa, että Brannon on samaa mieltä. Istu nyt kiikkutuoliin, kunnes olen hakenut hevoset tänne. Emme anna sellaisten pikkuasioitten turmella ratsastusretkeämme."
Myöhemmin, istuessaan Chesterfieldin vakavassa, luotettavassa satulassa, Bettyn saattamana, joka taas ratsasti virmalla raudikolla, tunsi Josephine olevansa suuresti hämmästynyt ystävänsä hellävaraisesta Brannonin arvostelusta.
Bettyn mielipiteet tuntuivat hänestä sangen venyviltä, varsinkin siinä, että hän saattoi arvostella suosiollisesti Satan Lattimeria aivan samoilla perusteilla kuin Brannoniakin.
Molemmat, oli hän sanonut, olivat todellisia miehiä. Ja samassa hengen vedossa oli hän maalannut kuvan, joka oli mitä elävin vastalause sanomalleen, varsinkin mitä Lattimeriin tuli.
"Raakalainen" oli yksi niistä maininnoista, jotka hän oli kankaalleen kiinnittänyt kuvatessaan hänen luonnettaan. "Hän on paholainen", oli hän lisännyt siihen. Ja sitten seurasi "Hän on kaunis, pelottavan, synkän kaunis… häikäilemätön, hymyilevä piru… olisi voinut olla merirosvo."