Tämä usko pysyi lujana siksi, kunnes hän pääsi kuistille ja sieltä katsoi taakseen.
Brannon seisoi häneen päin; hän oli ilmeisesti seurannut häntä katseellaan. Josephine saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa ja näki, että hän hymyili.
Josephine meni taloon, oleskeluhuoneeseen, ja pysähtyi siihen. Hänen kasvonsa punoittivat raivosta, jonka hän tiesi johtuvan siitä, että hän oli Brannonissa tavannut miehen jonka tahto oli lujempi kuin hänen omansa.
Seitsemäs luku.
Josephine vietti lopun päivää suuressa seurusteluhuoneessa, miettien yhteenottoaan Brannonin kanssa. Hän oli liian vihainen voidakseen lukea hyllyllä olevia kirjoja, joitten kannet viekoittelevina paistoivat hänen silmiinsä. Hän oli liian ärtynyt voidakseen neuloa tai uudistaa toisen hattunsa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka pienillä laitteilla olisi tullut entistä viehättävämmäksi. Sellaiset pienet ilot ja tehtävät näyttivät aivan vähäpätöisiltä aamun tapahtumiin verrattuina. Elämä, suuri, elävä ja alkuperäinen elämä oli mieltäkiinnittävämpi.
Hänen kasvonsa hehkuivat vielä kun hän, syötyään päivällisensä, vinosilmäisen Chongin tarjoillessa, palasi seurusteluhuoneeseen ja seisoi hetkisen lännenpuoleisen akkunan ääressä katsellen ulos.
Denveriä ja Brannonia ei näkynyt missään.
Josephine valitsi itselleen kirjan ja meni kuistille, jossa hän istuutui keinutuoliin ja koetti lukea, saadakseen Brannonin ajatuksistaan.
Kirja oli ikävä, mielenkiinnoton. Hän paiskasi sen kiinni että paukahti. Hänen otsansa oli sileä ja huulet luonnollisessa asennossaan kun hän istui katsellen pohjoista lakeutta, joka kohosi hänen katseensa suuntaan ja jolla loisti vihreitä täpliä, harmaitten ja tasaisten saviläikkien vastakohtana.
Hän aikoi voittaa Brannonin. Hän tahtoi näyttää hänelle, ettei häntä peloittanut hänen mestaroiva itsetietoisuutensa, hänen harkittu välinpitämättömyytensä toisten toivomuksista ja haluista, hänen mielettömät koskemattoman valtiutensa vaatimukset eikä hänen naurettava itseluottamuksensa. Hän aikoi opettaa hänelle, että hän ei voinut —.