Siinä hänen ajatuksensa menettivät yhtenäisyytensä. Vihreänruskea aro muuttui sekavaksi, hämäräksi järveksi. Josephine itki.
Hieman myöhemmin hän hautoi silmiään märällä pyyheliinalla ja puri huultaan suutuksissaan, vaikka hänen yhä suonenvedontapaisesti nytkähtelevät olkapäänsä selvästi todistivat hänen mielenliikutuksensa ankaruutta.
Hänen vihansa Brannonia kohtaan oli tullut katkeraksi, hurjaksi ja sen voima aiheutti hänelle kostonhimoista iloa, sillä itkunsa aikana oli hän kerran ollut myöntämäisillään, että hän tunsi itsensä niin viheliäiseksi siitä syystä, että hän piti Brannonista, huolimatta välinpitämättömyydestään häntä kohtaan.
Iltapäivä oli lopussa, kun hän nousi ja meni sisään.
Chong oli illallisen valmistuspuuhissa ja hymyili hänelle kohteliaasti kun hän astui keittiöön.
"Tuntu ikevelle!" mongersi hän. "Missy Lawson pite suuri ääni."
Josephinellä oli ikävä, paljon ikävämpi, kuin hän tahtoi myöntääkään.
Hän meni huoneeseensa, ja kun hän palasi oli Chong jo kattanut pöydän.
Kun hän oli lopettanut ateriansa, oli maailma pimennyt ja kuistilta katsoen näytti suunnaton alanko kääriytyneen synkkiin varjoihin.
Hämärä jatkui viimeiseen saakka. Vaipuvan auringon viimeisetkin säteet katosivat korkeilta vuoren huipuilta taivaanrannalla ja silloin vaipui alanko äkkiä tumman verhon taakse ja Josephine saattoi vain hämärästi erottaa esimiehen ja väen asunnon ääriviivat.
Hän meni seurusteluhuoneeseen ja sytytti lampun.