Puolta tuntia myöhemmin, kun ei hän kuullut mitään ääntä keittiöstä ja otaksuen, että Chong oli mennyt levolle, nousi hän ja meni ovelle mielessään pelonsekainen aavistus, että joku hiiviskeli talon ympärille. Hän aikoi sulkea oven ja tarttui jo ripaan, kun hän kuuli kumeaa, raskasta töminää.
Kahden vaiheilla, valmiina pakenemaan, jäi hän kuuntelemaan. Ääni tuli lähemmäksi, selvemmäksi. Hevonen — täyttä neliä.
Hän veti helpotuksen huokauksen, huomattuaan, että hänen hermonsa olivat vain olleet liian jännittyneinä. Lähestyvä hevonen ehkä merkitsi vain sitä, että jokin talon miehistä oli ratsastanut kotiin, tuodakseen jonkin tiedon Brannonille, joka oli jäänyt kotiin "Denverin seuraksi."
Hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn sitä ajatellessaan, mutta se katosi taas kun hän kuuli kavion kapseen aivan kuistin nurkalla ja äänen, joka kantautui hänen korviinsa pimeyden tyhjyydestä.
"Halloo! Onko joku pojista siellä?"
"Mitä — ei — on. Nimittäin Denver ja Brannon."
"Hyvä"! Ääni kuulosti tyytyväiseltä ja kaikui korkeana ja syvän miehekkäänä. Josephinen silmät olivat jo tottuneet pimeyteen ja hän saattoi erottaa hevosen ja miehen hämärät ääriviivat.
"Se vapauttaa minut enemmästä", kuului ääni taas. "Minulla on omat asiani toimitettavana ja minulla on helvetinmoinen kiire. Kävin Laskarissa. Palatessani poikkesin Ben Whitmanin luona. Hänen äitinsä on sairas, lienee saanut jonkin kohtauksen tai muuta semmoista, Ben pyysi minua ratsastamaan Willetiin hakemaan lääkäriä. Sanoin meneväni sinne, ellei täällä olisi ketään, jonka voisi lähettää. Siinä kaikki. Luulenpa, että olen toimittanut asiani."
"Odottakaa!"
Äkillisen kiihtymyksensä vallassa oli Josephine astunut kuistille ja oli jo puolitiessä miehen luo lausuessaan komentavan sanansa.