"Puhukaa nopeasti!" huusi mies kärsimättömänä.
"Onko Mrs Whitman hyvin sairas?"
"Hän on sairas, ma'am, se on kaikki, mitä tiedän. Katsoin häntä ja hän oli aika kuumeessa. Kärsi kovasti. Parasta antaa Denverin tai Brannonin hoitaa asia. Näkemiin, ma'am."
Kuului taas kavioitten kuminaa, hämärä olento syöksyi yön pimentoon ja hevosmies oli häipynyt näkyvistä.
Hetkisen seisoi Josephine liikkumattomana kuistilla, avuttoman epäröivänä ja syvästi kiihtyneenä.
Brannonin täytyi luonnollisesti lähteä, sillä Denveristä ei ollut kolmenkymmenen viiden mailin taipaleelle kipeine jalkoineen.
Hän otaksui, että Brannon oli tuvassaan. Hän tirkisti pimeyteen ja näki kapean valojuovan lankeavan toisesta akkunasta. Arvatenkaan ei Brannon ollut kuullut ratsumiehen tuloa ja niin vastenmieliseltä kuin se hänestä tuntuikin arveli hän, että hänen oli mentävä hänen tupaansa ja ilmoitettava hänelle, mitä oli tapahtunut.
Hän oli jo kuistin reunalla, kun hän huomasi, että jokin olento liikuskeli vähän matkan päässä pimeydessä.
"Brannon?" sanoi hän terävästi.
"Se olen minä, ma'am, Denver", kuului ääni matalana ja liukkaana.
"Kuulin hevosen tulevan ja miehen puhuvan. Näin hänen nelistävän pois.
Arvaan, että hänellä oli kiire johonkin, vai?"