"Brannon, minä tahdon, että ratsastatte Willetiin lääkäriä hakemaan!"
Josephinen ääni oli kylmä ja käskevä ja hän tiesi, että siinä soi hitunen kostonhaluakin.
Hän huomasi myös kuoleman hiljaisuuden, joka seurasi hänen sanojaan. Sillä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikaan näki hän Brannonin silmissä jonkinlaista kiihtymistä. Hän näki niissä nuppineulan verran ivallista naurua ja hän näki hänen huulensa vetäytyvän ikäänkuin sydämettömään iloon.
Ilme oli niin lyhytaikainen ja ovela, että ennen kuin Josephine sai sen selväksi tajussaan vastaista harkintaa varten, oli se jo kadonnut ja Brannon katseli häntä tyynenä, tarkkaavana.
"Luulen, että ette ymmärrä minua, Brannon", sanoi Josephine kylmästi. "Mrs Whitman on hyvin sairas ja tarvitsee lääkäriä heti. Sillä aikaa kuin seisotte siinä mitään tekemättä saattaa hän kuolla."
"Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, miss Hamilton", sanoi Brannon.
"Mutta tahdon huomauttaa teille, että minä olen vielä käskijänä
Triangle L:ssä. Yksi esimies riittää karjataloa kohti. Denver menköön
lääkäriä hakemaan ja samalla voi hän paikkauttaa jalkansakin siellä."
Josephine tunsi ensin syvää häpeää ja nöyryytystä. Isku, hämmästys ja se uskomaton tosiasia, että Brannon oli uskaltanut sanoa hänelle sellaista, kauhistutti häntä, saattoi hänet sielulliseen sekasortoon. Mutta sitten seurasi niin voimakas raivoisan vihan ja suuttumuksen hyökyaalto, että se toi hänet aivan Brannonin eteen, niin lähelle, että vain muutama tuuma oli heidän välillään kun hän puhui ja hänen leimuavat, pilkalliset silmänsä olivat sanomattoman ylenkatseelliset.
"En usko, että käsitätte, kuinka äärettömästi minä vihaan teitä, Brannon", sanoi hän tyynesti, huolimatta intohimojen myrskystä, joka hänessä riehui. "Minä tahdon että tiedätte sen. Minä tahdon, että tiedätte valinneeni teidät lähtemään lääkäriä hakemaan senvuoksi, etten tahtonut jäädä teidän kanssanne kahden taloon. Minä vihaan teitä, halveksin teitä, enkä luota teihin vähääkään! Ja jos Denver menee lääkäriä hakemaan, niin minä lähden hänen kanssaan."
Brannonin rauhallinen silmä ei värähtänyt. Josephine näki hienon hymyn viivähtävän hetkisen hänen huulillaan ja näki hänen katseensa syventyvän ilmeeksi, jota hän ei vähääkään osannut ymmärtää. Sitten sanoi Brannon lyhyesti:
"Taitaa riittää kerrakseen." Sitten hän kääntyi, astui kuistilta ja katosi pimeään, hevosaitaukselle päin.