Kahdeksas luku.
Denver ei puhunut mitään Brannonin lähdettyä. Hän kääntyi ja katsoi Brannonia, kunnes tämä katosi näkyvistä. Sitten hän ontui kuistin aitauksen nurkalle ja istuutui, nojaten mukavasti pylvääseen.
Josephine ei liikahtanut. Hän seisoi siinä, mihin Brannon oli hänet jättänyt, jäykistyneenä, yhä raivokkaana, mutta tuntien häijyä tyydytystä siitä tietoisuudesta, että oli sanonut Brannonille juuri sen, mitä hänestä ajatteli.
Hän ei liikahtanut pitkään aikaan, vaikka koetti pinnistää silmiään nähdäkseen Brannonin ratsastavan pois. Mutta läpäisemätön pimeyden verho esti Brannonia näkymästä.
Vaientaakseen yhä ristiriitaisina mylleröiviä tunteitaan, meni Josephine kuistin kauimpaan päähän, jonne hän jäi joksikin aikaa tuijottamaan pimeyteen. Hänen tunteensa olivat merkillinen sekoitus nöyryytystä, raivoa ja pahaa mieltä.
Hän näki yhä Brannonin kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet, hänen seistessään kuistilla. Hän koetti selittää tuota outoa hymyä, joka oli ilmestynyt hänen huulilleen kun hän oli ilmaissut hänelle todelliset tunteensa ja hän koetti selittää tuota ovelaa ilmettä, joka oli kuvastunut hänen katseessaan.
Josephine oli vakuutettu siitä, että Brannon ei ollut uskonut häntä, kun hän sanoi vihaavansa häntä, sillä sen saattoi nähdä hänen hymystään ja silmistään.
Eikä hän edes ollut näyttänyt vihaiselta tai loukkaantuneelta. Hän oli näyttänyt huvitetulta. Siinä se oli. Mutta hänen ilonsa oli ollut julmaa, aivan kuin hänellä olisi ollut tieto jostakin, joka hämmästyttäisi Josephineä sanomattomasti, jos hän tahtoisi puhua suunsa puhtaaksi, tieto jostakin salaisesta, salaperäisestä, joko murheellisesta tai uhkaavasta.
Hän seisoi kauan kuistin itäpäässä. Hän ei itsekään tiennyt kuinka kauan. Mutta sitten hän hätkähti siitä tietoisuudesta, että hän oli kokonaan syventynyt katsomaan Brannonin kuvaa sielussaan. Suunnattoman alangon itäisen laidan yli oli noussut kellertävä täysikuu ja hän ikäänkuin kylpi sen runsaassa, loistavassa ja pehmeässä loisteessa.
Kuistinkin valaisi hopeinen hohde. Kauaksi laaksoa pitkin Willetiin päin ulottui hopeinen virta, kulkien mäet ja harjanteet ja hyväillen alankoja himmeällä loisteellaan.