Hän ei ihmetellyt, ettei voinut nähdä Brannonia, sillä hänhän oli seisonut kuistilla ainakin puoli tuntia ja sillä aikaa oli Brannon jo ratsastanut monta mailia.
Mutta sittenkin haki hän häntä silmillään pohjoispuoliselta rinteeltä ja hän huokasi kuuluvasti kun hän ei nähnyt häntä.
Brannonin tupa näkyi nyt selvästi ja siihen akkunaan, josta hän äskeisen hevosmiehen lähdettyä oli huomannut valojuovan virtaavan, kuvastui nyt hänen takanaan taivaanrannalla vaeltava kultainen keträ.
Denverin näki hän tyydytyksekseen yhä istuvan kuistin nurkassa, jonne hän Brannonin lähdettyä oli mennyt. Oli ilmeistä, että Denver aikoi pysytellä kartanon läheisyydessä siksi, kunnes Brannon palaisi.
Hän puhutteli Denveriä tultuaan seurusteluhuoneen ovelle ja kysyi häneltä, oliko hän nähnyt Brannonia.
"En", vastasi Denver hitaasti. "Luulen, että hän sai niellä asian." Sanoilla "niellä asian" tarkoitti hän varmaankin, että Brannon ratsasti nopeasti. Josephine tuumi kuinka pitkä aika hyvältä ratsastajalta — esimerkiksi Brannonilta saattoi mennä Willetiin ja hän ajatteli miten Ben Whitman pystyisi hoitamaan äitiään, kunnes lääkäri saapuisi. Kolmekymmentä viisi mailia. Se merkitsi seitsemänkymmentä mailia yhteensä. Se merkitsi myös sitä, että Mrs Whitman saisi kärsiä vielä monta tuntia.
Astuttuaan huoneeseen, jäi hän vielä muutamiksi minuuteiksi seisomaan keskipöydän ääreen ja ajatteli Mrs Whitmania, hänen kalpeita, surunvoittoisia kasvojaan ja hänen suuria silmiään, jotka kaunopuheisesti ilmaisivat kärsimystä ja samalla sankarillista kärsivällisyyttä.
Hän katseli huoneen mukavia tuoleja. Ne seisoivat siinä niin viekoittelevina, mutta katsoessaan niitä, huomasi hän että velvollisuus kutsui häntä. Whitmanien talolle oli kymmenen mailia ja tie oli tottumattomalle ratsastajalle vaikea, mutta hän ei ollut seisonut pöydän ääressä montakaan minuuttia, kun hän huomasi päättäneensä lähteä mrs Whitmanin luo.
Denver tunsi tien ja häneen saattoi luottaa. Hän kääntyi ja aikoi mennä ovelle pyytämään Denveriä satuloimaan hevosia.
Denver seisoi ovella.