Ehkä hän tunsi, että Brannonin voima oli kerran musertava hänen vastustuksensa, että hänen tahtonsa, taistellen viimeiseen saakka, kuten nytkin oli myöntyvä hänen tahtoonsa. Hän ei ainakaan aikonut antautua. Brannonin hallitseva, alkuvoimainen lujuus, joka aina ilmeni hänen joutuessaan vastakkain Josephinen kanssa, hänen julma, häikäilemätön valtiutensa, joka piili hänen sileän, metallimaisen ulkokuorensa alla, elämän kovuus tässä maailman kolkassa, alaston julmuuden uhka, jota tuulen henkäykset kaikkialta puhalsivat hänen kasvoilleen, kaikkea tätä hän kauhistui.
Pieninkin alistuminen merkitsi Josephinelle kaiken sen menettämistä, mikä hänelle oli tullut rakkaaksi. Sivistyselämän ilot, elämä ihmisten parissa, jotka olivat samanluontoisia kuin hänkin, miesten ja naisten seura, jotka olivat omistaneet itselleen samat ihanteet kuin hänkin, — kylpyhuoneet, sähkövalot, iloiset, vilkkaat kadut, teatterit, tanssiaiset ja koko se ilmapiiri, jonka nämät muodostivat, sanalla sanoen, koko Idän. Siinä valossa, jossa hän oli oppinut elämää tuntemaan ja siihen hienoon ja hupaisaan kuvaan nähden, jonka hän nyt siitä sielunsa siveltimellä sommitteli, ei Brannon, huolimatta valtavasta voimastaan ja varsin myönnettävästä vetovoimastaan ansainnut sellaista uhrausta Josephinen puolelta, ei sittenkään, vaikka tytön olisi ollut vakavasti harkiten myönnettävä rakastuneensa häneen.
Hän iloitsi siitä, että tiesi syvimmässä sydämessään vihaavansa Brannonia ja hän tunsi miltei pirullista tyydytystä siitä tiedosta, että hänellä oli tilaisuus vastustaa ja pilkata häntä.
"Te olitte siis vakoilemassa", sanoi hän, "ja näitte tuon ratsastajan —
Callahanin? Ja minä otaksun, että te kuulitte, mitä hän minulle sanoi?"
Brannon nyökkäsi päätään.
"Kun te sitten tulitte kuistille ja kysyitte mikä oli hätänä, teeskentelitte te siis, että ette ollut kuullut mitään?"
"Niin on asianlaita."
"Miksi te teeskentelitte?"
"Koetin saada tilaisuutta sanoa teille, että lähettäisitte Denverin
Willetiin."
"Mutta minäpä en lähettänyt Denveriä", hymyili hän voitonriemuisesti.
"Minähän lähetin teidät. Miksi ette lähtenyt?"