Hän oli noussut tuolista ja seisoi sen vieressä. Hänen poskensa punoittivat ja hänen silmänsä loistivat kiihkosta. Hän oli jäykkä ja uhmaileva ja oli ilmeisesti tyytyväinen saadessaan puhua suunsa puhtaaksi.
Brannon iloitsi myöskin ottelusta. Mutta hänen ilonsa oli syvällisempi, sisäisempi. Hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja salasi tunteensa, jotka olivat useampaa laatua, mutta keskittyi siihen pahankuriseen ajatukseen, että hänen oli onnistunut saada Josephine paljastamaan mielenlaatunsa.
"Te olette oppinut jotakin, Miss Hamilton", sanoi hän. "Te olette oppinut, että mies ei aina tarkoita sitä mitä hän sanoo. Minä koetin saada teitä ymmärtämään, ettei ollut turvallista jäädä karjatalolle Denverin kanssa kahden. Mutta te olitte päättänyt noudattaa omaa mieltänne."
"Luonnollisesti! Kuinka minä olisin voinut teitä uskoa. Kuinka te saatoitte tietää, että Denver hautoi mielessään sitä — mitä hän yritti?"
Hänen silmänsä leimusivat pilkkaa.
"Minä tunnen Denverin. Hänen jalkansa ei ollut kipeä. Tiesin, että hänellä oli mielessä jokin konnantyö. Olin aivan lähellä kun Callahan Starista poikkesi täällä illalla. Kuljeskelin ympäri hänen tullessaan, pitäen Denveriä silmällä.
"Callahan?"
"Callahan oli se ratsastaja, joka puhui teille Mrs Whitmanista. Starin karjatalo on alangon reunassa."
"Oh" huudahti Josephine hämmästyneenä, havaitessaan, että sillä aikaa kun hän oli luullut istuvansa täysin turvassa karjatalolla, tämä mies oli edeltäkäsin tiennyt häntä uhkaavasta vaarasta ja ryhtynyt toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen. Hän oli kiitollinen, mutta tunsi siitä huolimatta pettymystä siitä tiedosta, ettei hänen kiitollisuuden velkansa suinkaan rajoittunut yksinomaan siihen että Brannon niin erinomaisen sopivaan aikaan ilmestyi akkunaan. Katsellessaan häntä siinä, sai hän sen vaikutelman, että Brannon oli kaikkitietävä ja että hän oli varustettu yliluonnollisella kyvyllä nähdä tapahtumat etukäteen; että hänellä oli täysi syy luottaa itseensä ja että hän oli syvä, terävä ajattelija, jolla oli varma, erehtymätön tieto ihmisluonteen salaisuuksista. Hetken hän jo pelkäsi häntä, sillä hän säikähti ajatusta, että Brannonin tieto hänen tunteistaan käsitti myös sen että hänellä oli vihiä Josephinen vastahakoisesta ihailusta Brannonia kohtaan, jota seikkaa hän ei ollut myöntänyt itselleen, ennenkuin hän niin vastustamatta oli alistunut hänen hyväilyihinsä muutama minuutti sitten.
Josephine ei ollut aikonut myöntää ihailevansa häntä. Hän oli oikein vihainen itselleen siitäkin että oli ollut kyllin heikko edes ajatellakseenkaan sitä. Siihen saakka kun hän oli tuntenut Brannonin käden päällään, oli hän vakuuttanut itselleen, että vaikutelma, jonka hän miehestä oli saanut, perustui aivan luonnolliseen voiman kunnioittamiseen, samanlaiseen, jota tuntee jokaista ihmistä kohtaan, joka henkisten ominaisuuksiensa puolesta eroo ympäristöstään. Hänen mielestään Brannon oli vain kotiseutunsa tunnuskuva. Hänessä oli keskitettynä kaikki ympäristönsä ominaisuudet, raaka voima, valmius panna täytäntöön lupaamansa kuoleman ja väkivaltaisuuden uhkaukset, väijyvät vaarat ja kaikkea halveksuva tietoisuus vastustamattomasta voimasta.