Brannon odotti hänen pyörtyvän tai saavan jonkin hermokohtauksen ja kun Josephine vaipui tuoliin ja istui siinä vapisten, kädet lujasti silmiä vasten painettuina, hymyili hän hieman pilkallisesti. Rinnan levoton nousu ja lasku ilmaisi hänelle kuinka epätoivoisesti hän taisteli pysyttääkseen mielensä tasapainon.
Itsepintainen olio, ajatteli Brannon, uppiniskaisen itsepäinen. Hän ansaitsee varsin hyvin saamansa läksytyksen siitä hyvästä, ettei noudattanut hänen käskyään, määrätessään Denverin Willetiin ja päätöksestään vastustaa häntä.
Brannon tunsi sangen vähän kunnioitusta hänen sotaista mielenlaatuaan kohtaan, siitäkin huolimatta, että Josephinellä, aivan ensi näkemästä oli ollut sangen keskeinen sija hänen ajatuksissaan, että hänen silmänsä ja tukkansa sangen usein oli kummitellut hänen mielessään ja vihdoin että Josephinen voimakas ja valkohipiäinen kaula olivat tehneet häneen sangen syvän vaikutuksen.
Josephine oli kaunis, yllättävän kaunis ja ellei hänen itseluottamuksensa olisi ollut niin hyökkäävää laatua ja ellei hän niin selvästi olisi ajanut aatetta tehdä niinkuin itse halusi, huolimatta muitten toivomuksista, olisi Brannon ehkä taipunut tuntemaan erinäistä hellyyttä häntä kohtaan, sensijaan, että hän nyt melkein alistui ilkeämieliseen haluun kiusoitella häntä.
Viimemainittu oli pirullinen mielijohde, jota sääli lievensi. Katsellessaan tyttöä siinä tunsi hän sääliä häntä kohtaan, vaikkakin hän tunsi suurta halua muistuttaa hänelle erinäisiä asioita, jotka eivät olleet antaneet hänen sielulleen täydellistä rauhaa, kuten esimerkiksi se seikka, että Josephine halveksi ja vihasi häntä.
Mutta vaikka hänen sydämessään olikin hieman häijyyttä, veti eräs voima, joka sai hänen valtimonsa kiivaammin sykkimään, hänet Josephinen viereen. Ennenkuin hän tiesikään, mitä hän teki, oli hän pannut kätensä Josephinen kumartuneelle päälle ja siveli hänen ihmeellisen lauhaa tukkaansa, samalla kuin hän nautinnonsekaisella säälillä katseli kuinka hänen hennot hartiansa vapisivat ja värisivät mielenliikutuksesta.
Ja vaikka hellyys voimakkaana kohisi Brannonissa, peri ilkamoiva piru hänessä kuitenkin voiton ja ystävällisen pilkallinen sävy äänessään hän kysyi:
"Te luotitte väärään mieheen, vai mitä?"
Jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui Josephinesta, kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että Brannon silitti hänen päätään, vaikka ei kukaan mies vielä ollut yrittänyt sellaista. Ja Brannon ei konsanaan saisi tietää, kuinka hänen kosketuksensa rauhoitti häntä, kuinka se sai hänen verensä liikkumaan. Oli kuin Josephine hänen sormiensa läpi olisi tuntenut hänen voimakkaan personallisuutensa. Ja kuitenkin häntä harmitti tuo kosketus, häntä suorastaan raivostutti, että hän salli sellaisen tuttavallisuuden tapahtua. Mutta sittenkin tuo kosketus vaikutti miellyttävän väristyksen hänessä. Hän tunsi häijyä tyydytystä, kun Brannon puhui, kiusotellen häntä siitä, ettei hän ollut pystynyt arvioimaan miehiä oikein; hän tunsi ilon hurmaa siitä, että hän vielä saisi riidellä Brannonin kanssa.
"Olkaa hyvä ja lopettakaa tuo hypisteleminen", sanoi hän kylmästi. "Ja minä en pidä sitä ensinkään miehekkäänä, että te huomautatte minulle erehdyksestäni. Kuinka saatoin tietää sen. Te ette totisesti näyttänyt luotettavalta, kurjine tapoinenne katsella ihmisiä aivan kuin ette näkisi heitä. Ja ellette olisi ollut niin suurenmoinen eleissänne ja ylhäinen, niin ehkäpä en olisi — niin ehkäpä en olisi sanonut teille sitä, mitä tulin sanoneeksi kuistilla."