"Te ette saa tappaa häntä. Minä en salli sitä", selitti hän. "Miksi te aina olette niin innokas tappamaan ihmisiä? Eikö ole muita keinoja rangaista ihmisiä sellaisista rikoksista kuin tämä?"
Hän näki Brannonin huulten vetäytyvän omituiseen, ilottomaan hymyyn ja samalla hän huomasi Denverin liikehtivän vapaasti. Äkillisen aavistuksen ahdistamana, että Denver aikoi ampua Brannonin, kääntyi hän juuri parhaaseen aikaan tarttuakseen hänen ranteeseensa.
Ponnistellessaan siinä estääkseen Denveriä vetämästä asettaan vyöltään, kuuli hän hiljaisen äänen vieressään ja näki miehen vartalon ilmaantuvan niin lähellä itseään, että tämän hiha, käden välähtäessä uskomattomalla nopeudella hänen kasvojensa ohi, raapasi polttavana hänen poskeaan. Samalla näki hän että Denver horjahti, pani silmänsä kiini, ja hänen polvensa notkahtivat. Samassa putosivat hänen käsivartensa velttoina sivulle.
Sitten näki hän Denverin kaatuvan pitkäkseen seljälleen huoneen eteläisen seinän viereen, velttona ja tunnottomana. Nopeasti vilkaistessaan häneen näki Josephine, että hänen otsassaan oli verta vuotava haava.
Kun hän taas kääntyi, seisoi Brannon aivan Denverin vieressä ja katseli häntä. Brannonin raskas pistooli, jota hän piipusta piti lujasti kädessään, oli osoittautunut vaikuttavaksi aseeksi.
Josephine ei puhunut sanaakaan eikä Brannon katsonut häneen, vaikka tyttö seisoi häneen päin kauhistuneena ja Brannonin kalpeitten kasvojen ja hänen silmissään palavan hillityn raivon lumoamana. Kun hän seisoi siinä tarkaten Denveriä, käsitti Josephine hänen kiivautensa hirvittävän voiman ja tunsi näkevänsä Brannonin sellaisena, kuin ihmiset hänet yleensä tunsivat. Josephine pelkäsi, että Brannon täydentäisi työnsä, ja kun Denver aikoi näyttää elonmerkkejä, astui hän Brannonia kohti, aikoen estää enemmän väkivallan. Mutta hän pysähtyi, kun Brannon, katsomatta häneen, heilautti rauhoittavasti kättään, ikäänkuin sanoakseen, että hän hyvin tiesi, mitä hänen mielessään liikkui ja ettei hänellä ollut aikomusta käsitellä Denveriä sen pitemmältä.
Äänettöminä he seurasivat Denverin liikehtimistä, kun hän epävarmasti nousi jaloilleen kuin lyöty, piiskattu villipeto ihmishahmossa.
Kun Denverin vihdoin onnistui oikaista itsensä seinää vasten, puhui Brannon, katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden lyhyellä käskyllä: "Denver, kiitä neitiä."
Hän odotti, katsoen häneen halveksivasti, kunnes Denver astui eteenpäin ja mutisi jotakin käsittämätöntä. Brannonin huulet vavahtivat, kun Josephine käänsi selkänsä miehelle.
Josephine ei vaihtanut asentoaan, ennenkuin kuuli Denverin astuvan kuistin yli ja Brannonin menevän akkunan luo, väistävän verhot syrjään ja katselevan kuutamoon. Kun Brannon vihdoin kääntyi akkunasta ja katsoi häneen kuiva₁ koomillinen hymy huulillaan, tiesi hän, että Denver oli mennyt ja hän vaipui lähimpään tuoliin heikkona, hervottomana miltei hysteerisenä.