Hän unohti kokonaan olevansa vapaa. Hämmästyksissään jäi hän liikkumattomana katsomaan miehen äkillistä muutosta. Sillä hän loittoni nyt hänestä ja koettaen vetäytyä mahdollisimman pieneksi pyrki ilmeisesti välttämään jotakin Josephinen selän takaa tulevaa. Hän näki miehen hitaasti nostavan käsiään, sormet hajallaan, kämmenet häneen päin.
Kun Josephine kääntyi, ajatteli hän Chongia. Betty oli siis ollut oikeassa, kehuessaan hänen luotettavuuttaan; hän oli tullut kreivin aikaan.
Mutta Chong ei ollutkaan hänen takanaan. Avonaisessa akkunassa nurkan ja kirjakaapin välissä seisoikin Brannon, pitäen toisella kädellään akkunaverhoa syrjässä ja toisella raskasta pistoolia.
Josephine seisoi liikkumattomana. Hän oli iloinen, sanomattoman iloinen nähdessään Brannonin ja värisevät, kyynelettömät nyyhkytykset, jotka häntä puistattivat, johtuivat kiitollisuudesta, joita ei sanoihin saanut puetuksi.
Sittenkään hän ei liikahtanut, sillä Brannonin aikeisiin nähden ei saattanut erehtyä. Hän aikoi tappaa Denverin.
Josephine tunsi Denverin takanaan. Katsomatta sinnepäin tiesi hän että Denver koetti kaikin tavoin varjella itseään akkunasta uhkaavalta kuolemalta.
Hetkistä ennen Brannonin ilmaantumista, oli Josephinen vihantunne Denveriä kohtaan ollut niin voimakas, että hän olisi antanut perään hänet kokonaan vallanneelle halulle tappaa Denver, jos hänellä vain olisi ollut ase käytettävänään. Nyt, kun Brannon oli akkunassa ja ylenmäärin tyytyväisenä siitä että oli pelastunut, tunsi hän aivan päinvastaista. Sillä tieto siitä, että Brannon oli lähellä, näytti muuttavan murhenäytelmän aivan tavalliseksi jokapäiväiseksi tapahtumaksi. Hän tunsi, että ainoa merkitys, mikä jutulla saattoi olla, oli isku hänen itserakkaudelleen — häpeällinen tietoisuus siitä että hän oli vähällä joutua Denverin intohimon uhriksi.
Nyt hän ei enää ihmetellyt sitä, että seudun asukkaat olivat antaneet Brannonille liikanimen "Teräs." Hänen kasvonsa näyttivät pöydällä olevan lampun valossa todella tuosta metallista muovaillulta. Josephine tunsi, että hän saattoi ahavoittuneen ihon alta eroittaa valkoisenharmaan, taipumattoman kudoksen. Hänen huulensa olivat suorana, kovana viivana ja hänen silmissään loisti sellainen tuli ja hehku, joka ehdottomasti lumosi Josephinen. Ne laajenivat, syvenivät ja kohdistuivat vihdoin suoraan häneen. Josephine veti syvän pelon ja ihmetyksen henkäyksen.
"Astukaa syrjään, miss Hamilton", kuului Brannonin ääni kylmänä ja käskevänä, vaikka oudon kiihkottomana. "Aion tappaa tuon keltaisen preeriakoiran takananne."
Josephine ei liikkunut. Hän aikoi pelastaa Denverin. Ei sen vuoksi, etteikö Denver olisi ansainnut sitä rikollisesta yrityksestään, vaan sen vuoksi että väkivaltaisuus muodossa tai toisessa oli hänelle vastenmielistä, sen vuoksi, että laiton kuoleman tuottaminen oli tässä tapauksessa yhtä voimakkaasti hänen aatteitaan vastaan kuin se oli ollut hänen pelastaessaan Artwellin hengen. Jos hänen sydämessään oli jokin luonnoton intohimo, joka ei sallinut hänen myöntyä Brannonin tahtoon, näkyi se varmaankin siinä tulisessa silmäyksessä, jonka hän mieheen loi.