"Teillä on puheenvuoro, Miss Hamilton", virkkoi Brannon kuivakiskoisesti.
"Oh", sanoi Josephine ivallisesti, hänen äänensävystään harmistuneena.
"Luulenpa, että ette tiedä, mitä pelko onkaan?
"Minä olen pelännyt."
"Todellakin!" Josephine joutui hieman hämilleen, sillä hän oli odottanut, että hän olisi kieltänyt koskaan tunteneensa sellaista. Mutta hän aikoi päästä tarkoituksensa perille.
"Vai on Teräs Brannon pelännyt", ivaili hän.
Brannon hymyili hieman ja Josephine tunsi, että hymyn takana piili halveksunta.
"On", vastasi Brannon rauhallisesti.
"Oh, te siis myönnätte sen."
Josephine tunsi joutuneensa häviölle, hän tunsi erehtyneensä, koettaessaan vietellä Brannonia niin inhimilliseen erehdykseen kuin kehuminen on. Sillä heikkoudella oli hän aikonut lyödä vastustajansa. Hän oli omaksi tyydytyksekseen aikonut todistaa, että Brannon oli samanlainen kuin muutkin miehet, jotka hän oli tuntenut.
Mutta Brannon oli erilainen kuin muut. Hänen siinä istuessaan ja katsoessaan ahdistajaansa äänettömänä, vastaamatta edes hänen viimeiseen herjaukseensa, tunsi Josephine ahdistavan selvästi, että Brannonia ei voinut haavoittaa samoilla aseilla kuin useimpia muita miehiä. Hän tiesi, että Brannonin voima oli hänen teeskentelemättömyydessään, hänen yksinkertaisessa suoruudessaan ja turhamaisuuden ja vilpin puutteessaan. Hän oli kuin metallitekele, jossa joka sauma ja liitos selväpiirteisenä, lujana ja kiinteänä on näkyvissä.