Sittenkin päätti Josephine saada haltuunsa hänen suuren aseensa, ennenkuin hän lähtisi päärakennuksesta. Hän oli varma siitä, että Denveriä uhkasi kuolema.
Josephine nousi ja seisoi Brannonin edessä, katsoen tähän alaspäin tyynesti hymyillen, salatakseen sisällään riehuvaa levottomuutta.
"Brannon", sanoi hän, "en aio sallia teidän tappaa Denveriä. Antakaa minulle pistoolinne"!
Brannon nousi, katsoen yhä Josephineä silmiin noustessaan ja vaikka hänen silmänsä loistivatkin kylmän halveksivasti, kesti Josephine sen. Ja hän kesti sen vielä jatkuvasti, sillä hän aikoi voittaa äänettömän taistelunsa.
Nähdessään Brannonin suun vetäytyvän veitikkamaiseen hymyyn tiesi hän voittaneensa ja kun tämä hitaasti veti synkännäköisen aseensa kotelosta ja asetti sen pöydälle lähelle Josephineä, ilmaisi hätäinen henkäys, joka tytön onnistui tukahuttaa, että hän ei sittenkään ollut uskonut voittavansa.
Josephine riemuitsi rajattomasti. Tämä rautahermoinen mies, jota kaikki seudun asukkaat pelkäsivät ja kunnioittivat, alistui siis hänen tahtoonsa, tunnusti siis äänettömästi, että Josephinen tahto oli voimakkaampi kuin hänen. Se oli hänen ajamansa aatteen voitto ja samalla hänen henkilökohtainen voittonsa.
Pantuaan pistoolinsa pöydälle astui Brannon aivan Josephinen eteen ja seisoi hetkisen siinä, katsoen häneen kiinteästi. Josephinen tunteet hakivat avuttomina turvaa hänen arvoituksellisen katseensa edessä. Hän näki tuossa katseessa niin monenlaisia ilmeitä, että hänen oli mahdotonta päättää, mikä niistä oli vallitsevin. Hän hämmentyi ja tunsi itsensä noloksi ja seisoessaan siinä avuttomana, kuuli hän Brannonin sanovan:
"Tässä on ase, ma'am. Arvaan, että pidätte Denveristä enemmän kuin minä."
Ja ennenkuin tyttö ehti vastata tähän miehen alistumista seuranneeseen pilkalliseen huomautukseen, oli Brannon kääntynyt ja mennyt ulos ovesta.
Josephine seisoi kalpeana ja äänettömänä, kunnes kuuli Brannonin astuvan kuistin poikki ja sitten kuuli hän hänen askeleensa kovalla, kuivalla päärakennusta ympäröivällä hiekkakentällä.