Vihdoin kääntyi hän vapisevana, oudon väristyksen valtaamana, mutta ylpeänä ja veti tuolin pöydän viereen ja istuutui siihen katselemaan kyynärpäihinsä nojautuen kuolettavaa asetta, jonka suu uhkaavasti suuntautui häneen. Pelosta vapisten ojensi hän epäröivän sormen sitä kohti ja käänsi piipun toisaalle.
Hänen voitoniloonsa sekaantui omituinen ilkeämielisyys. Alusta alkaen oli Brannonin taipumattomuus ärsyttänyt häntä ja haastanut häntä taistosille. Brannon oli ollut häikäilemättömän itsevaltias häntä kohtaan ja mikä vielä pahempi, Brannon oli nöyryyttänyt häntä useampaan otteeseen ja kylmässä ylhäisyydessään oli hän vähäksynyt hänen jäsenyyttään ihmiskunnassa.
Vanhojen loukkausten muisteleminen teki hänen äskeisen voittonsa suloisemmaksi. Hän oli voittanut! Ja täst’edes aikoi hän näyttää hänelle —
Hän hätkähti ja kävi lujasti pöydän laitaan. Hän sai tuskin tukahdutetuksi kirkaisua. Aivan kuin jäykistävän halvauksen tapaamana ei hän päässyt mihinkään tuolistaan, vaan käänsi hitaasti päätään kunnes näki oven. Sitten jäi hän katsomaan kalpeaan kuuvaloon voimattomana, äänettömänä.
Pistoolin laukaus oli kajahtanut yön hiljaisuudessa, räikeänä, meluavana. Ja istuessaan siinä kykenemättömänä puhumaan ja liikkumaan kuuli hän laukauksen kaiun kiirivän suuren alangon vuorelta vuorelle ja vihdoin tuulen hengen viemänä vaimenevan kuulumattomaksi.
Ja sitten seurasi hiljaisuus outona, kammottavana, pahaenteisenä. Hän istui yhä, kääntyen poispäin ovesta, pelokkaana kuunnellen ja odottaen.
Yhdestoista luku.
Ei ääntäkään kuulunut. Oven ulkopuolella vallitseva hiljaisuus tuntui painostavalta, se tuntui kietovan hänet omakseen, musertavan hänet kokonaan painonsa alle. Ovesta saattoi hän nähdä tähtien loistavan kuin timantit pehmeää sinitaivasta vasten. Hän erotti kaukaisen vuoren huipun, joka kylpi kuun hopealoisteessa. Puitten ja ruohon sametinvihreys näkyi ihmeellisen selvänä utumaisessa valaistuksessa. Siellä täällä kiilui paljaita epätasaisia kallionkielekkeitä, valkoisina ja puhtaina. Kova, auringon paahtama hietakenttäkin päärakennuksen ympärillä näytti pehmeältä ja kutsuvalta, sillä tällä hetkellä selvisi hänelle, että hän oli erehtynyt luullessaan pelkäävänsä varsinaisesti tätä seutua.
Ihmisiä hän pelkäsi. Ihmisiä, jotka itsekkäinä, ylpeinä ja luulotellen pieniä voimiaan suuremmiksikin, taistelivat toisiaan vastaan, luonnon katsellessa heidän touhuansa tutkimattomin silmin.
Josephinekin, samoin kuin ihmiset, joita hän pelkäsi, oli taipunut itsekkyyden nostattamien mielihalujen johdettavaksi. Hän oli nimittänyt itsekkäisyyttään "mielipiteeksi", "aatteeksi", mutta hän tiesi tällä hetkellä, että maailma tulkitsi hänen menettelynsä vain oman tahdon perilleajamiseksi. Se ei ollut mitään muuta kuin vallan himoa, joka oli saanut hänet koettamaan määräillä Brannonin tekoja ja toimia. Ja nyt oli hän lähettänyt hänet suoraan surman suuhun vain sen vuoksi, että hän oli tahtonut näyttää, että hänen oma tahtonsa oli Brannonin tahtoa voimakkaampi.