Ulkomaailma muuttui äkkiä hänen silmissään hämäräksi ja vihdoin sumeni se kokonaan ja hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle ja antautui kokonaan katumuksen ja pelon kyynelten valtaan.
Denver oli tappanut Brannonin, siitä hän oli varma. Sillä hän oli lähettänyt Brannonin pois aseettomana, hyvin tietäen, että Denverillä yhä oli sama ase vyöllään, jota hän oli yrittänyt käyttää Brannonin ilmestyttyä akkunaan. Brannonista oli nyt tullut hänen järjettömän, aseita kohtaan tuntemansa ennakkoluulon uhri. Hän tiesi nyt, että hänen katsantokantansa oli ollut aivan väärä, sillä koska kaikki Lännen miehet kantoivat asetta, niin oli Brannonkin siihen pakoitettu jo itsepuolustuksenkin kannalta. Nyt saattoi Josephine käsittää arvoituksellisen katseen, jonka hän Brannonin silmissä oli nähnyt hänen jättäessään pistoolinsa pöydälle. Vallitseva sävy siinä oli ollut jonkinlainen häikäilemätön vaaran halveksunta.
Josephine hätkähti sielussaan nousevaa kuvaa, kuinka Denver oli ampunut Brannonin. Hän ei vähääkään epäillyt, että Brannon yhtä kylmän tyynesti oli ottanut vastaan kuolettavan luodin kuin hän oli jättänyt aseensakin pöydälle.
Häntä värisytti ja hän nyyhkytti ääneen, ja takoen nyrkkiin puristuneita käsiään pöytään, hän koetti karkoittaa mielikuvituksensa nostattamaa näkyä, kuinka Brannon säälittävänä myttynä makasi kovalla hietatantereella ja kuinka Denver työnsä tehtyään hiipi yön pimeyteen. Mutta Denver ei hiipisikään pois, vaan Brannonin ollessa tieltä pois hän tulisi —.
"Tässä on toinen myönnytys teidän aatteellenne", sanoi kylmä, pilkallinen ääni hänen sivullaan.
Josephine ei nostanut päätään. Hänen säikähdyksensä äänen kuullessaan vaihtui suureksi iloksi, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Sillä ääni oli Brannonin ja kun hän ei nostanut päätään, jatkoi sama kuiva ääni: "Tämä on Denverin, otin sen häneltä juuri."
Raskas metalliesine kolahti heikosti pöydälle aivan hänen eteensä ja muutettuaan toista kättään hieman saattoi Josephine nähdä, että se oli pistooli.
Samoin kuin Brannonin pelastaessa hänet Denverin käsistä, rauhoitti hänen äänensä kuuleminen Josephineä nytkin. Mutta hän ei tahtonut nostaa päätään, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä näyttää Brannonille, että hän oli itkenyt.
"Menkää pois, olkaa hyvä", sanoi hän epävarmalla, hiljaisella äänellä.
"Heti." Brannonin ääni soi kuivan lystikkäältä, vaikka oudon epävarmana hänenkin.