"Luulitte, että Denver oli ammuttu?" sanoi Brannon.
"En", kielsi Josephine tiukasti.
"Mitä sitten?" sanoi hän ystävällisesti. "Oh, älkää viitsikö! Minä en ole ollut missään hengenvaarassa. Jos te olette ollut pahoillanne minun vuokseni, niin on se ollut turhaa voiman haaskausta. Denver ei koskaan ammu ketään edestäpäin ja minä en koskaan anna Denverin kaltaiselle miehelle tilaisuutta ampua takaapäin. Denver ei vähääkään pitänyt siitä, että pyysin häneltä hänen asettaan, ilmoittaen, että talon uusi esimies ei sellaisia suosi. Hän veti sen esille aika rohkeasti ja ampui minua kohti kerran, ennenkuin sain sen hänen kädestään. Hän ampui kuuhun sillä kertaa. Mutta teidän ei olisi pitänyt itkeä minun vuokseni. Te ette pidä minusta niin paljoa."
"Minä vihaan teitä!" selitti Josephine.
Brannon nauroi hiljaa, päästi hänen leukansa irti ja astuen taaksepäin, kumarsi syvään. Sanaakaan sanomatta kulki hän ovelle saakka. Mutta kun hän kynnyksellä kääntyi katsomaan taakseen, tiesi Josephine, ettei hän ollut osannut pettää häntä, vaan että Brannon tiesi, että hänen suuttumuksensa oli naamioitua, tietoisesti tai tietämättä. Hän tiesi Brannonin huvitetusta hymystä, että hän arvasi hänen itkeneen siitä syystä, että hän oli luullut Denverin tappaneen Brannonin ja että hän taisteli alistumistaan vastaan sekä että hänen vihansa johtui vain oman heikkouden tunnosta.
Kahdestoista luku.
Brannon oli puhuessaan Josephinen kanssa ottanut kuusipiippuisensa pöydältä, johon hän sen oli pannut taipuessaan eriskummalliseen päähänpistoonsa alistua tytön vaatimukseen. Jätettyään Josephinen suureen huoneeseen ja astuessaan kuistilta oli Brannonin mieliala synkkä, miltei raivoisa. Hän oli leikkiälyöden puhunut Josephinelle pistoolin otosta Denveriltä; tosiasiassa oli toimitus muodostunut katkeraksi taisteluksi, joka, vaikka olikin lyhyt, olisi saattanut päättyä hänelle onnettomasti, ellei hänen silmänsä olisi ollut tarkka ja hänen lihaksensa vahvat.
Denver oli piiloutunut erään Brannonin asunnon vieressä olevan vajan taakse ja kun Brannon meni rakennuksen ohi, oli Denver häntä vastassa. Denverillä oli ase paljastettuna ja Brannonin oli karjatalon suuren seurusteluhuoneen pöydällä.
Denver oli nähnyt kun Brannon antoi aseensa Josephinelle. Seistessään siinä vajan edustalla kertoi hän sen Brannonille. Denverin pahanilkinen ilo tavatessaan vihamiehensä aseettomana teki hänet häikäilemättömäksi. Hän tunsi halua tehdä pilkkaa Brannonista, ennenkuin ampuisi hänet. Mutta viivytys maksoi hänelle voiton. Hän vetäisi liipasinta kun Brannon syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Brannonin käsi kosketti ajoissa pistoolin piippua, joten kuula lensi ohi, raapaisten hieman hänen kylkeään. Kun Denver taas tuli tajuihinsa, oli hän pitkällään vajan ovella. Brannon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja hieroi hiljaa rystysiään.
"Meidän uusi esimiehemme ei kärsi tappamista, Denver", puhui Brannon totisena, "ja sen vuoksi olet säilyttänyt henkesi, josta tuskin preeriakoirakaan ylpeilisi. Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa. Ellet sen ajan kuluessa ole korjannut luitasi Trianglesta, niin ei uuden esimiehen käsky enää pysy voimassa. Lähde kävelemään!"