Viisitoista minuuttia oli kulunut kun Brannon lähti Josephinen luota. Hän ei astunut uhkarohkeasti, sillä kuu paistoi kirkkaasti ja Denver saattoi ehkä käyttää rihlaansa. Brannon livahti sen vuoksi kuistin nurkan taitse ja kulki rakennuksen ympäri, tullen näkyviin taas vastapäisen nurkan takaa, jossa hän seisoi jonkin aikaa silmäillen päärakennuksen ja miesten asuntojen välistä kenttää.
Denveriä ei näkynyt.
Sittenkin Brannon odotti, sillä hän tunsi Denverin. Jos hän oli päättänyt käyttää rihlaansa, jota hän erinomaisesti olisi voinut käsitellä esimerkiksi asuntolan akkunassa, niin olisi rakennusten välinen kenttä tullut hyvin vaaralliseksi liikkumapaikaksi.
Sen vuoksi Brannon antoi muutaman minuutin kulua ennenkuin hän lähti liikkeelle. Sitten juoksi hän noin viidenkymmenen jalan päässä kartanosta olevaan poppelimetsikköön. Sen puitten suojasta tarkasti hän taas ympäristöään. Ei ääntäkään kuulunut, ei mitään liikettä.
Sittenkin saattoi Denver odottaa tilaisuuttaan, jos Brannon tulisi huolimattomaksi tai vähemmän toimeliaaksi.
Siten Brannon vietti sangen pitkän ajan puitten takana, tarkaten jokaista ääntä ja liikettä. Äkkiä hän astui esiin puitten välistä. Etelässä, noin puolen mailin päässä, ratsasti mies.
Ei ollut epäilystäkään, se oli Denver. Hänellä oli sotalaukku selässään ja sen yläpuolella erottautuivat selvästi Denverin tutut piirteet, laiha päänsä ja hartiansa.
Brannon jäi vähäksi aikaa katsomaan ratsastajaa, sitten meni hän asunnolleen ja seisoi hetkisen ovella katsellen alangolle.
Häneltä oli jäänyt tuikkulamppu palamaan suurempaan huoneeseen ja sen valossa jäi hän seisomaan useammaksi minuutiksi, mietiskelevän näköisenä tuijottaen lattiaan ja ajatellen tyttöä, joka oli jäänyt karjatalon suureen seurusteluhuoneeseen.
"Hän on kuin lintu, joka lyö siipiään akkunaruutuun; luullen sitä ilmaksi. Hän ei pääse mihinkään ja on hieman hädissään siitä", tuumi hän. "Luulen, että hän pitäisi minusta, ellei hän vihaisi minua niin kovasti."