Hän ei itse ollut varma, pitikö hän tytöstä. Ainakin hän häntä sääli — sääli sen vuoksi, että jos tyttö yritti muuttaa sen seudun tapoja ja tottumuksia, johon hän sattumalta oli tullut, niin oli hän varmasti epäonnistuva aikeissaan. Hänellä oli rohkeutta puolustaa mielipiteitään ja mielipiteethän ovat vallan paikallaan aatteina, vaikka useimmat ihmiset pitävät mielipiteensä hämärässä puolitajussa ja seuraavat jatkuvasti vain hetken mielijohteita. Sehän se tekeekin ihmiset inhimillisiksi.
"Hän noudattaa omaa päätään liian paljon", oli Brannonin seuraava ajatus. "Hän koettaa istuttaa tänne Idän ajatustapoja, toivoen hävittävänsä meikäläiset, joko sitten tahdomme tai emme. Hän olisi sietämätön, ellei —."
Hänen tukkansa, ajatteli Brannon ja hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja ilmeikkäät ja joissa kaikki naisen viehättävyys ja salaperäisyys syvästi kuvastui, olivat suuressa määrässä puoleensa vetävät.
"Mutta Itä ei ole Länsi", ajatteli hän taas, "ja minä luulen että hän pian pääsee siitä perille."
Hän palasi taas ovelle ja viivähti siinä keskittäen katseensa kauaksi etelään, missä kulki ratsastaja, joka jo oli muuttunut pieneksi pisteeksi yön himmeässä valossa. Hän katseli yhä ratsastajaa, kun hän äkkiä kuuli kumean laukauksen.
Koska ääni kuului tulevan päärakennukselta päin, juoksi hän sinne. Mutta siellä ei näkynyt mitään. Molemmista lännenpuoleisista akkunoista näkyi valo, kuten koko illan oli ollut asianlaita ja osa valoa virtasi kuistille.
Juostessaan taloa kohti, ajatteli Brannon Josephinen turvallisuutta, vaikkei hän voinut käsittää, mikä vaara häntä saattaisi uhata, ellei mahdollisesti joku öinen kulkija olisi sattunut tulemaan karjatalolle ja huomattuaan tytön olevan yksin, olisi —
Hän oli kuistilla ennenkuin ajatus oli saanut selvän muodon.
Avonaisessa ovessa, toinen käsi painettuna tiukasti rintaa vasten, toisen riippuessa velttona sivulla, suuri kuusipiippuinen putoamaisillaan siitä, seisoi Josephine. Hänen kasvonsa olivat liidunvalkeat ja hänen silmissään kuvastui avuton kauhu.
Kuistin permannolla, aivan ovesta tulevan valovirran rajalla, makasi miehen ruumis omituisesti kasassa, aivan kuin hän olisi kaatunut pää edellä ja sitten yrittänyt nousta jaloilleen.