Josephine vihasi häntä. Miehen hitaan katseen pysähtyessä hetkiseksi häneen, jäykistyi hän ja rypisti silmäkulmiaan. Jos mies lienee huomannut sitä, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Katse solui hitaasti eteenpäin muihin matkustajiin kohdistuakseen.
"Siinä miehessä on luonnetta", kuuli Josephine ruskeatakkisen, kookkaan miehen kuiskaavan vieressään olevalle naiselle. "Voit selvästi nähdä, että nuo muut tuntevat itsensä hieman levottomiksi meidän keskeyttäessämme heidän aikeensa, mutta tuo mies ei ole millänsäkään. Se poika on yhtä rauhallinen ja syvämietteinen kuin ennenkin. Pyhä Yrjö! En tahtoisi olla hänen tiellään!"
Josephine tunsi äkkiä syvästi halveksivansa tuota kookasta miestä, joka ei sen paremmin osannut arvostella edes oman sukupuolensa edustajaa. Eikö tuo kookas mies huomannut, että toinen oli vain verenhimoinen paholainen, joka tuossa iloitsi ja mahtaili tilaisuudesta, jossa saattoi näyttää voimaansa onnettomaan kurjimukseen nähden, jonka hän ja hänen toverinsa olivat aikeissa hirttää.
Siinä seisoi paljon matkustajia. He olivat asettuneet puoliympyrään vaunusta alkaen radan yli menevää polkua pitkin siten, että aivan lehmäpaimenten ryhmän kohdalle muodostui säännötön, mutta selvästi huomattava mutka — varovaisuutta tai ehkä pelkkä sattuma.
Oli kuuma. Poroksi kuivunut polku aivan hehkui tukahuttavia ilma-aaltoja ja useimmat matkustajat pyyhkivät hikeä kasvoiltaan nenäliinoillaan.
Josephine ei huomannut kuumuutta. Kylmä raivo oli vallannut hänet, suuttumus, joka kokonaan kuoletti ruumiillisen pahantunteen, suuttumus siitä, että hän näki matkustaja-joukon tylsästi alistuvan hirmutapahtumaan, joka oli aivan ovella ja jota varmastikaan ei viivytettäisi toteuttamasta heti junan lähdettyä. Paikalla oli ainakin sata miehistä matkustajaa eikä yhdelläkään näyttänyt olevan rohkeutta käydä tapausten kulkua muuttamaan.
Hän siirtyi hieman eteenpäin tietoisena siitä, että niin pian kuin hän puhuisi, tulisi hän kaiken keskipisteeksi, kuten puhuja lavalla. Hän oli myös varma siitä, että hän joutuisi arvostelun esineeksi, ehkäpä pilkankin. Mutta hän oli sittenkin päättänyt sekaantua asiaan.
Mutta ollessaan juuri avaamaisillaan suunsa, kuuli hän äänen puhuvan:
"Meidän tulemme on sammunut, arvoisat naiset ja herrat. Toivon, että huomaatte, että emme olleet odottaneet seuraa aamiaiseksemme, muussa tapauksessa olisimme antaneet sen savuta edelleen. Muutenkin on ruokavarastomme verrattain pieni. Te näytätte kaikki kovin nälkäisiltä! Eikö junassa enää ehkä kuljetetakaan ruokaa?"
Se oli hieno puhe. Matkustajilla oli nälkä — seikkailun nälkä, kaiken sellaisen nälkä, mikä vain pystyi keskeyttämään matkustamisen väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ja heidän kasvoillaan kuvastuikin kiitollisuus hetken oudosta jännittävyydestä ja miehen ystävällisestä äänensävystä, jonka heidän häpeämättömän uteliaisuutensa vuoksi olisi odottanut olevan tuiman ja raa'an.