Brannon ratsasti samalla mustalla hevosella, joka hänellä oli ollut tuona muistettavana päivänä, jolloin hän ensi kerran tapasi Josephinen. Ja ratsastaessaan eteenpäin palasivat hänen ajatuksensa tuohon kohtaukseen ja silloin saamiinsa vaikutelmiin.
"Hän vihasi minua alusta alkaen", ajatteli hän, muistellessaan Josephinen ilmettä nähdessään Brannonin ensi kertaa. "Hänen silmissään oli tulta sinä päivänä. Tulin oikein uteliaaksi. Kaikista läsnäolleista naisista oli hän ainoa, jota ei voinut olla huomaamatta. Hänessä oli jotakin, joka vaati huomiota. Vaati oman tahtonsa läpi alusta alkaen. No niin, voin ymmärtää, että Idän nainen saattoi kiihoittua sillä tavalla tullessaan niin äkkiä joukkoomme juuri kun olimme aikeissa hirttää Artwellin. Ymmärrän, että hän nyt tuntee itsensä onnettomaksi", jatkoi hän mietteitään. "Aatteet menneet menojaan, ylpeys tipotiessään, ja rohkeus samoin. Onhan siinä kerrakseen vaimoihmiselle. Kun hän koetti osoittaa rohkeutta ja määräämisvaltaa, vaikuttaakseen miehiin ja saadakseen heidät uskomaan, että hänkin merkitsi jotakin, niin tuleekin mies ja vapauttaa hänet kokonaan siitä harhaluulosta. Sitten hän erehtyy, tekee tyhmyyden, josta miehen oikeastaan pitäisi laskea leikkiä, mutta sen sijaan ottaa asian vakavalta kannalta. Mies on pahoillaan ja käyttäytyy kuin narri, moittien itseään. Ja kun tyttö itkee ja valittaa, niin mies tuntee itsensä onnettomaksi ja leikkii marttyyria — kuten minä nyt."
Hän ratsasti eteenpäin, itään, seuraten kuun valossa näkyvää polkua. Päivän sarastaessa kiipesi hän jo alangon itäisen rannan pitkää nousua ja suuntasi matkansa rakennusryhmää kohti, joka sijaitsi eräällä tasapäisellä kunnaalla.
Tuntia myöhemmin astui hän satulasta Starin ruokailurakennuksen luona.
Hänen tottunut silmänsä oli tehnyt monta huomiota. Rakennuksen piipusta nousi savu, tutunomainen kitkerä palaneen puun käry tuntui hänen sieraimissaan. Härkävaunut olivat karja-aitauksen vieressä ja niitten takasuojustin oli alhaalla. Varusvaunut olivat niitten lähellä tyhjinä. Kuusi, seitsemän tusinaa paimenhevosta myllerteli hevosaitauksessa, remudassa. Penkillä, asuntolan seinämällä oli runsaasti saippua-vettä ja pyyheliina, märkänä ja tuhruisena, riippui seinällä penkin yläpuolella. Ylt’ympäri oli hajallaan kaikenlaisia tarvekaluja, suunnaton sekamelska valjaita, satuloita ja muita ratsastamineita.
Näistä merkeistä tiesi Brannon, että Starin miehistö oli kotona ja hänen silmissään loisti hirtehinen iloisuus hänen astuessaan rakennuksen ovea kohti.
Tusina ahkerassa syömätouhussa pitkänpöydän ääressä puuhailevaa miestä keskeytti työnsä Brannonin astuessa sisään. Tuntiessaan hänet jäykistyivät he jokainen, sillä tavallinen lehmäpaimen suhtautuu aina kunnioittavasti käskijävaltaan ja kaikki riita jää henkilökohtaisesti sovittavaksi.
Ruokahomma pysähtyi siksi kunnes Brannon esitti asiansa. Lyhyesti sanottuaan: "Etsin Cole Meederiä", nousi pitkä mies pöydän päästä ja astui ovea kohti, jossa Brannon seisoi.
Pitkä mies oli nuori. Hän saattoi tuskin olla viittä- tai kuuttakolmatta vanhempi, mutta hänen piirteistään näki selvästi, että hän oli tarmokas ja pystyvä mies. Hänen suunsa oli suuri ja voimakas, hänen silmänsä olivat syvät ja tiukkakatseiset ja vaalean siniset, joten ne muistuttivat kotkan silmiä. Hänen katseensa hänen pysähtyessään ja katsoessaan Brannoniin ilmaisi kunnioituksen sekaista vihamielisyyttä.
"Taidanpa häiritä aamiaistanne, Meeder", sanoi Brannon.