Ja sittenkin näytti hän siltä kuin ei olisi tarvinnut sitä. Hänen silmissään, hänen siinä seistessään, oli ollut tuo arvoituksellinen loiste, joka oli niin kokonaan toisenlainen kuin hänen tavallinen katseensa Josephinen mielestä oli ollut. Ja sittenkin oli tuon loisteen takana ollut sama vanha itsekylläisyys ja tietoisuus voimasta ja vallasta, joka aina oli Josephineä kiusannut. Brannon veti häntä puoleensa nytkin ja hän punastui muistaessaan, kuinka hänen kätensä kosketus oli värisyttänyt häntä ja kuinka hän oli vapissut kuullessaan Brannonin äänen, tämän laskiessa Denverin pistoolin aivan hänen viereensä pöydälle.
Jos Brannon olisi ollut Idän miehiä, jos hän olisi ollut sen kohteliaan seurapiirin jäseniä, joihin Josephine oli tottunut ja jos hän olisi ollut vähemmän kömpelö eikä niin kokonaan eläytynyt seudun karkeaan ja ylivoimaisen ankaraan ilmapiiriin, olisi Josephine luullut voivansa häntä rakastaa. Kuitenkin tiesi hän, että tämä selvittely oli vain hänen aivojensa tuotetta, sillä hänen sydämensä huusi kaiken aikaa: "Minä kaipaan häntä, kaipaan häntä."
Hän nousi pystyyn, halveksien itseään syvästi, kun oli oikein tulkinnut sisintä ääntään ja meni rappuja alas. Hän kulki päärakennuksen itäiselle puolelle ja jäi sinne seisomaan, mietteissään katsellen kuun valaisemaan etäisyyteen, tuntien poskensa hehkuvan siitä omituisesta kaipauksesta, joka hänet oli vallannut. Brannonin vetovoimaa ei voinut järkeilemällä poistaa.
Tasainen nurmikenttä eteläpuolella rakennusta herätti hänen huomiotaan ja hän lähti sinne, nauttien täysin siemauksin yön ihanuudesta ja täyttäen keuhkonsa ihmeellisen suloisella ilmalla, jonka tuon ihmemaan mittaamattomista etäisyyksistä puhaltavat tuulen henkäykset monien tuoksujen kyllästämänä toivat häntä kohti.
Päästäkseen nurmikentälle täytyi hänen mennä aivan tallin ohi ja kuullessaan sieltä ääntä, joka tuntui tulevan aivan rakennuksen sisältä, pysähtyi hän epäröiden ja oli jo kääntyä takaisin.
Seisoessaan siinä hän kuuli äänen uudelleen ja kääntyi pelokkaana isoon oveen päin, jossa vaara tuntui väijyvän.
Ovi oli puoleksi auki. Nojaten heikkona ovenpieleen, heiluen eteen ja taaksepäin epävarmoilla jaloillaan ja pää painuneena rintaa vasten seisoi siinä mies.
Josephine kääntyi kauhun valtaamana, tukahuttaen huudon, joka jo oli hänen huulillaan. Samassa kuului miehen ääni, surkeasti pyytävänä:
"Älkää toki ma'am. Olen haavoittunut!"
Josephine pysähtyi epäröiden. Miehen sanat "olen haavoittunut" sisälsivät vaikuttavan, toivottoman pyynnön. Sitäpaitsi kuulosti ääni tutulta.