Ollen itse vakuutettu siitä, että Brannon oli ampunut sen kuulan, joka oli tappanut Callahanin, oli Josephine, kertoessaan tapahtuman Bettylle, päättänyt puhua totuuden. Lieventävänä asianhaarana oli hän uudistanut sen mahdollisuuden, johon Cole Meeder oli viitannut tutkiessaan häntä, että nimittäin Brannon oli erehtynyt luulemaan Callahania Denveriksi. Tällä koetti hän lievittää sitä kauhua, jonka hän arvasi kertomuksensa Bettyssä herättävän.
Betty ei kuitenkaan antanut ystävänsä huomata, miten voimakkaasti murha-uutinen hänen mieltään kuohutti, ja palatessaan uudelleen puhuttelemasta Brannonia ei hän enää puuttunut asiaan.
Pitäessään salaa silmällä Bettyä illan kuluessa, tuli Josephine siihen päätökseen, ettei murha paljoakaan ollut vaikuttanut hänen mielenrauhaansa ja tuon piittamattomuuden arveli hän johtuvan siitä, että Betty oli syntynyt ja kasvanut seudulla, jossa jokainen suhtautui rauhallisen välinpitämättömästi väkivallan tekoihin yleensä.
Josephine ei luonnollisesti tiennyt kuinka hyvin Betty tunsi Brannonin luonteen, sillä muutoin olisi hän tullut sangen levottomaksi nähdessään Bettyn hämmentyneen ilmeen joka kerta katsoessaan häneen. Betty ihmetteli kuinka paljon hänen ystävänsä todellisuudessa oli kertonut Callahanin kuoleman yhteydessä olevista seikoista ja hän tunsi luonnollista halveksumista Josephinen salaperäisyyden vuoksi. Ja vaikka hän sydämessään kielsikin olevansa mustasukkainen, oli hän kuitenkin vakuutettu siitä, että murha oli jollakin tavoin yhteydessä sen seikan kanssa, että Josephine oli sinä iltana ollut yhdessä Brannonin kanssa päärakennuksessa.
Josephine oli yhtä kaikki Bettyn vieras ja emäntänä hänen uteliaisuutensa ystävänsä asioihin nähden täytyi rajoittua kohteliaisuuden vaatimuksiin, joten hän hienosti kieltäytyi kyselyistä. Hänen täytyi todella ponnistaa pysyäkseen kohteliaana, ja niinpian kuin hän vain sopivaisuutta loukkaamatta pääsi, meni hän levolle, syyttäen Willetin matkan aiheuttamaa väsymystä.
Josephine ei seurannut Bettyä yläkertaan. Betty oli kertonut tavanneensa Chongin kaupungissa aikaisin aamulla ja sanonut lähettäneensä hänet Whitmanien talolle tiedustelemaan Mrs Whitmanin tilaa lääkärin käynnin jälkeen.
Chongin piti, Bettyn sanojen mukaan, tulla kotiin ennen puoliyötä ja
Josephine tahtoi halusta tietää miten sairaan laita oli.
Bettyn mentyä vetäytyi hän taas kuistille ja istahti keinutuoliin.
Oli täysikuu, sen pehmeässä, himmeässä valossa häämötti avara alanko kauniina. Mutta Josephine tapasi itsensä silmälläpitämästä Brannonin asumusta, jonka akkunasta virtasi valoa. Hän ajatteli Brannonia. Brannonin täytyi tietää, että Josephine oli valehdellut hänen hyväkseen eikä hän sittenkään ollut edes yrittänytkään kiittää nähdessään hänet keittiössä.
Ja kuitenkin tuntui hänestä vaikealta ajatella Brannonia murhaajaksi. Brannonin käytöksessä oli edellisenä iltana ollut jotakin, joka saattoi Josephinen ymmälle. Hänessä oli varmasti huomattavissa myötätuntoa sinä hetkenä kun hän oli katsellut Josephineä, tämän istuessa suuren pöydän ääressä ja koettaessa tukahuttaa tihutyön aiheuttamaa kauhuaan. Miksi tuo säälivä myötätunto? Jos kukaan, niin Brannon itse oli myötätunnon tarpeessa!