Tämä ei millään muotoa ollut estänyt Bettyä arvioimasta häntä samojen mittojen mukaan kuin muitakin miehiä. Hänen käytännöllinen järkensä ja ihmeellinen vaistonsa oli päinvastoin asettanut Brannonin usein sellaisten koetusten alaiseksi, jollaisia hän toisiin miehiin nähden ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Hän oli pitänyt Brannonia silmällä, tutkinut häntä ja koetellut häntä tilaisuuden sattuessa, todetakseen sen metallin lujuutta, josta hän oli rakennettu ja samalla saadakseen pienen silmäyksen hänen luonteensa sisimpään. Hän oli etsinyt ja penkonut, koetellut ja punninnut, ja ainoassakaan tärkeässä puolessa hänen luonteessaan ei hän ollut havainnut puutteellisuutta.
Betty tunsi hänet. Aines, josta hän oli kokoonpantu, oli tervettä. Hänessä ei ollut mitään pinnallista, kiiltävää siloa, joka olisi peittänyt vähemmän miellyttäviä puutteita.
Mutta Brannon ei koskaan näyttänyt ajattelevan häntä muuna kuin Betty Lawsonina, isäntänsä tyttärenä. Ja ennenkuin hän siinä suhteessa muuttaisi ajatustapaansa, ei Betty luonnollisestikaan antaisi hänen ymmärtää, että hän vuosikausia salaisesti oli toivonut ja odottanut näkevänsä hänen silmissään ilmettä, joka kertoisi hänelle, että hän oli tavoiteltavan arvoinen. Tänään oli Betty nähnyt tuon ilmeen, ihailun aamunkoiton — ihailun, joka ei vielä ollut varma itsestään, hapuileva, ihmetyksen sekainen. Ja sitten oli tuon kauan odotetun tapauksen kanssa yhtaikaa tullut Josephinen kertomus Callahanin murhasta.
Mutta hänen luottamuksensa Brannoniin ei ollut horjunut. Senpävuoksi seisoessaan nyt Brannonin edessä, hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi, että se kokonaan taittoi kärjen katkeruudelta, jonka Brannonin kieltäytyminen vastaamasta oli aiheuttanut.
"Otan takaisin sanani, Brannon", sanoi hän tyynesti hymyillen. "Se
Brannon, jonka minä tunnen, ei ammu ihmisiä takaapäin. Hän ei tappanut
Callahania. Luuletko, että eteläisellä syöttöalueella on tarpeeksi
heinää karjalle?"
Brannonin silmät hehkuivat. Betty näki hänen molempien käsiensä puristuvan nyrkkiin, näki hänen huultensa jäykistyvän suoraksi viivaksi ja poskien vahvan ruskettuman alta kuulsi selvästi kalpeus. Ensi kerran elämässään näki hän Brannonin syvän liikutuksen vallassa.
Mutta sitä kesti vain hetkisen. Ellei Betty olisi pitänyt häntä niin tarkasti silmällä, ei hän olisi huomannut sitä ensinkään.
"Luulen, että siellä on tarpeeksi", vastasi Brannon ja taas näki Betty hänen silmissään tuon saman ilmeen, jota hän niin oli toivonut. Ja taas seisoi Brannon hämmästyneenä punastuvan ja ujon Bettyn edessä.
Mutta vain hetkisen, sillä Betty lähti nopeasti päärakennusta kohti.
Kuudestoista luku.