Hän jäi kauhistuneena seisomaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Artwell mahdollisesti oli syyllinen. Hän oli niin nuori ja hänen synkät silmänsä näyttivät puhuvan selvää kieltä siitä, että hän oli vainonalainen, joten hän ei voinut ajatellakaan häntä syylliseksi.
"Artwell ei ole syyllinen", kuului Lattimerin vakuuttava ääni. "Älkää säikähtykö, älkääkä antako kenenkään viekoitella itseänne puhumaan Brannonista sillä tavalla, kuin äsken puhuitte minun kanssani."
Josephine tunsi hänen toisen kätensä olkapäällään, kun hän työnsi hänet hiljaa portailta maahan. Hän katsahti Lattimeriin ihmetellen hänen vaivatonta tuttavallisuuttaan koskiessaan häneen ja hämmästyneenä siitä, ettei hän tuntenut mitään suuttumusta teon johdosta. Oliko siihen syynä se, että molempienkin syyllisyys oli luonut jonkinlaisen siteen heidän välilleen, vai oliko hän jonkinlaisen ovelasti hiipivän valtiuden lumoissa, saman jota hän oli tuntenut ensi silmäyksellä Lattimerissa, oliko se tuota naisten voittajan valtiutta, joka on niin varma voitostaan.
Hän ei ollut oikein varma siitä. Hän tiesi pitävänsä Lattimerista ja hänen kosketuksensa värisytti häntä — selvemmin vielä kuin Brannonin kosketus suuressa seurusteluhuoneessa. Ja kun hän sitten ratsasti Whitmanin mökkiä kohti, Lattimerin tuotua hänen hevosensa ja näytettyään hänelle tietä, tunnusti hän sydämessään, vaikkakin hän punastuikin siitä, että hän oikein iloitsi Lattimerin hallitsevasta vaikutuksesta häneen.
Lattimer seurasi häntä katseillaan, kunnes hän häipyi näkyvistä. Sitten, katse kylmeten jäätäväksi, meni hän keittiön läpi ja astui toiseen huoneeseen, jossa Les Artwell makasi vuoteella. Vuoteen reunalla istui Denver.
Hän oli sitonut Artwellin haavan, joka paistoi avonaisen paidan alta rinnassa. Artwell oli taas tajuissaan, vaikkakin hänen silmänsä olivat kuumeesta kiiltävät ja kasvonsa punakat.
Denver katsahti ylös Lattimerin astuessa huoneeseen, mutta tämä ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hän meni suoraan vuoteen luo ja kumartui Artwellin puoleen.
"Artwell", sanoi hän kylmästi, "miksi tapoit Tim Callahanin?"
Haavoittuneen puna lisääntyi, hänen silmänsä pälyivät ja niissä loisti kuolettava pelko.
"Se kirottu hullu joutui aivan tielleni", tokaisi hän viimein.