"Betty Lawsonko?" Lattimer oli kääntynyt ympäri Denweriin päin. Hän katsoi Denveriin tutkivin, kylmin silmin.
"Ha, ha, ha", nauroi Denver. "Brannonilla ei ole kylliksi järkeä nähdäkseen, että Betty on häneen korvia myöten rakastunut. Brannon on sokaissut silmänsä siinä naikkosessa, joka äsken juuri lähti täältä."
"Mistä sen tiedät, Denver?" kysyi Lattimer matalalla äänellä. Mutta se oli täynnä intohimoa.
"Kuinkako tiedän?" Denver nousi vuoteen reunalta ja katseli veitikkamaisesti Lattimerin silmiin.
Välittämättä hituistakaan kertomuksensa siveellisestä kehnoudesta ja ilmeisesti vähääkään häpeämättä omaa konnamaista osuuttaan asiassa, kertoi hän perinpohjin miten hän oli ahdistellut Josephineä ja joutunut sen johdosta otteluun Brannonin kanssa. Hän kertoi myös kuinka hän oli seisonut ulkopuolella akkunan kun Brannon oli silitellyt Josephinen päätä ja kuinka hän oli nähnyt Brannonin luovuttavan aseensa tytölle.
"Arvaan, että kun mies tekee tuollaisia tekoja, niin on tyttö silloin saanut hänen päänsä täysin pyörälle", lisäsi hän lopuksi.
Lattimer ei ollut muuttanut asentoaan kertomuksen aikana eikä hänen kasvonsa olleet värähtäneetkään. Mutta kun Denver oli lopettanut, astui Lattimer aivan hänen eteensä ja katsoi häntä silmiin.
Denver oli varmaankin oikein tulkinnut hänen kasvonilmeensä, sillä hänen kalpeutensa muuttui aivan aavemaiseksi ja hän mutisi sekavasti ja nopeasti. "Aioin ainoastaan suudella häntä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"
"Sekin oli liikaa" sanoi Lattimer. Hänen äänensä oli kuiva ja selvä, mutta hillitty ja siinä oli niin selvä uhka, että Artwellinkin kasvot kalpenivat. Denverin saattoi Lattimerin uhkaava käytös aivan hervottomaksi ja hän seisoi liikkumattomana, pelokkaana ja huulet lerpallaan.
"Liian paljon, Denver", toisti Lattimer, samassa äänilajissa. "Älä koske häneen, äläkä edes katso häneen kun minä olen lähellä. Hän on minun!"